Ajeltiin eilen läpi karun kauniin vuoristomaiseman ja suunnattiin Husavikiin, pohjois-islantilaiseen kylään, josta on mahdollista hypätä veneeseen valasbongausretkelle lumihuippujen kupeeseen. Kauniin kalastajakylän täytti raikas meri-ilma ja silmiä hivelevä kirkkaus. Täydellinen päivä vesillä!
Emme aikaileet lippujen oston kanssa, ja kevyen satamassa nautitun lounaan jälkeen astelimme veneeseen. Katselimme hiljalleen loittonevaa kaupunkia ja olimme onnekkaita, ei mennyt kuin hetki ja kookas ryhävalas kimposi pintaan kirpeästä merivedestä. Mykistävä näky. Asutus taustalla ja edessä hujauksessa mereen katoava pyrstö. Hetken hiljaisuudessa tasaisin väliajoin pinnalle pulpahtavaa olentoa katseltuamme jatkoimme matkaa, horisonttia valloittaneiden huippujen äärelle.
HIljensimme ja suuntasimme katseen lempeään mereen. Hetken tähyily palkittiin ja venettä sivusi lahtivalas ja toinenkin. Horisontissa iltapäivän auringossa välkkyi hyppivät pyöriäiset. Ei tiennyt minne katsoa, mutta olisi pitänyt katsoa aivan alas, sillä ajatusta nopeammin uusi ryhävalas ilmestyi pintaan vain muutama metri veneestä. Mikä näky, ja miten lähellä!
Paluumatkan alkaessa olin hämmentynyt, kolmen tunnin reissu oli ylittänyt odotukseni. Olin kyynisesti ajatellut valaiden siintävän parhaimmillaan jossain kaukana horisontissa, hädin tuskin tunnistettavina, mutta että näin monta ja niin lähellä! Erityisesti suuri ryhävalas oli meille molemmille merkittävä näky, sinivalaita ja monia muitakin on kuulemma lahdella näkynyt. Unohtumaton kokemus, ehdottomasti.
Mutta rakas Eirene, miksei bucket listilläni ollut valaiden näkemistä? Voisinko ehkä korvata neulomisen ryhävalaalla?
