Tekisi mieli taas kysyä, mihin nämä viikonloput oikein menee.
Mutta kun tarkemmin ajattelee, niin kysymys tuntuu turhalta.
Olenhan tänä viikonloppuna vieraillut Espoon EMMAssa, käynyt teatterissa katsomassa Esitystalous 3 – Radio -näytöksen, syönyt erinomaisia falafeleja varsin kotoisassa Tapiolan Sandrossa ja juonut punaviiniä hyvässä seurassa levylautasen taustalla pyöriessä.
Herännyt parhaaseen mahdolliseen asiaan, mihin arkiviikkoina voi, eli sänkyyn tarjoiltuun aamukahviin. Nukkunut päiväunia, ehtinyt välissä tehdä töitäkin ja katsonut monta jaksoa Netflixin antimia yksin ja yhdessä.
Tuttuun tapaan miettinyt isoja ja pieniä asioita. Sillä mikä se sellainen viikonloppu, tai edes päivä olisi, jona en ehtisi juoksuttamaan mielessäni aiheita maailman ääreltä toiselle.
Pienistä asioista olen pohtinut sellaisia kuin vaikka miten kodin sisustuksen ongelmakohtia voisi päivittää parempaan tai voiko joulutähti vielä roikkua ikkunassa. Isoista ekologisia kysymyksiä, terveyttä ja kait perjantaisten pikkujoulujen laukaisemana myös sitä, kuinka jossain seurassa koen olevani tylsin tyyppi ikinä, enkä millään tavoita joidenkin tilanteiden muiden näkemää hauskuutta ja lähinnä ärryn kliseisiin ja stereotypioihin nojaamisesta. Saatan näyttäytyä herkästi ilottomana ja jopa tosikkona, sitten taas vuosien varrella elämään on astunut ihmisiä, jotka ihan tosissaan valitsevat ensimmäisiin adjektiiveihinsa minua kuvaillessaan hauskan. En ole koskaan ollut hauskuuttaja, joten siksi välillä hämmästyn, kun saan jonkun nauramaan. Ja että jotkut ihan toistuvasti.
Mieleen on jäänyt, kuinka mies joitain kuukausia sitten kysyi, kuinka samanlainen olen muiden seurassa. Että kun me kuitenkin koko ajan vitsaillaan, niin teenkö samaa muidenkin kanssa?
Se on totta, meillä on paljon hauskaa yhdessä. Oikeastaan ollut ihan alusta asti ja se on itselle myös erittäin tärkeä elementti suhteessa, täytyy voida nauraa yhdessä ja olla paljon kepeyttä. Elämässä kuitenkin sattuu ja tapahtuu, joten on tärkeää omata kyky nähdä hauskuutta vaikeissakin asioissa. Ja arki on muutenkin kivempaa kun saa nauraa säännöllisesti.
Kysymykseen totesin, että yleensä taidan näyttäytyä melko vakavana ja tavattoman tylsänä. Ainakin kunnes tietty taso ja yhteys saavutetaan. Toisaalta kun niin käy, mutta toki monien kanssa ei käy, mikään ei enää palauta takaisin ja yksikään aihe sen jälkeen turvassa.
Mutta niin kai meillä kaikilla. Yhdessä seurassa tietyt puolet näyttäytyvät vahvemmin, toisessa vapautuu jotain monilta silmäpareilta piilossa olevaa. Tänä viikonloppuna kai vain näin niin laajan kattauksen omien eri tilanteiden ominaisuuksien hallitsevuudesta, että jäin miettimään, kuinka erilaisena sitä voikaan eri tilanteissa herkästi näyttäytyä. Ja haluan muistaa sen myös muissa, pinnan alla on yleensä paljon enemmän.
Niin, että siihen kaikkeen kai viikonloppu meni. Ja moniin pieniin asioihin niiden lomassa.
Se, mihin yhtään hetkeä ei mennyt, oli blogikuvien otto. Olisipa ehtinyt, mutta pimeys saapui liian aikaisin.
Illalla tyhjäsin muistikorttia ja löysin sieltä nämä vanhat kuvat, kuten maiseman värityksestä näkee. Luulen, että julkaisemattomat, sillä niitä oli vian muutama ja harvemmin haluan käyttää kuvia, joissa asu ei näy kunnolla.
Asu: Pusero: Crocker / Housut: Raiski, saatu blogin kautta / Kengät: Beatrice / Laukku: Liebeskind
