Työaamut ovat kuluneet viimeiset vuodet liki samoilla hioutuneilla rutiineilla ja minuuttiaikataululla, ja voisi kuvitella, että nyt kun jäljellä on enää vaivaiset 15 aamua, olisi herääminen jotenkin helpompaa, ihan vaikka vain sen voimalla, että viimeisiä viedään. Mutta mitä vielä. Vuodenvaihteen jälkeiset aamut ovat olleet todella vaikeita. Noh, enhän koskaan ole ollut aamuihminen, aina ne päivän varhaiset tunnit ovat hankalia olleet, mutta nyt ihan viimeisimmät heräämiset ovat olleet ihan omissa sfääreissään. Sängystä ylös pääseminen on todella ponnistus ja oma usko meinaa loppua kesken heräämisyritysten. Sänky houkuttaa ja mietin, kuinka monta päivää (tai viikkoa) nukun, kun tämä on ohi.
En tiedä, ehkä olen jo helmikuussa. Tai sitten aamuja vaikeuttaa alitajuinen tietoisuus siitä, ettei töissä yhtäkkiä ole enää samanlaisia velvollisuuksia kuin aiemmin. Valmistuvia töitä ei enää korvaa uudet projektit, joten kovaa kiirettä ei ole ja tiukka velvollisuudentuntokin on alkanut ottamaan etäisyyttä muistutellen, että kohtahan olen jo lähdössä, turha enää sitoa itseään uusin asioihin. Keho on väsynyt ja mieli yrittää hokea, että jaksa vielä vähän, ei enää kauaa, mutta ihan kuin kroppa olisi luovuttanut.
Kolme viikkoa on mielettömän lyhyt aika kuuteen vuoteen nähden, mutta nyt se tuntuu pitkältä. Ristiriitaista. Miten suhteellinen käsite aika onkaan.
Neule: Lindex / Housut: Zara / Takki: Pull& Bear / Huivi: Zara
Sana kulkee nopeasti. Vaikka olen pitänyt matalaa profiilia, niin tuon tuosta saan tilaisuuden vastata kysymykseen miksi lähden ja mitä seuraavaksi. Onhan se ymmärrettävää, varmasti yllätyksenä tuleekin heille, jotka eivät tunne. Joka kerta sanat haparoivat, enkä oikein osaa selittää lyhyesti tai vastata tyhjentävästi. Enkä ole edes ihan varma, kuinka tarkasti haluan kullekin selittää. Tutuimmille olen kertonut itse, avoimesti ja omin sanoin, mutta kysymään saattaa tulla kuka vain, sekin, jonka kanssa tuskin olemme muusta kuin muutamasta työjutusta jutelleet. Sana aikalisä tuntuu aiheuttavan hämmennystä, kai on niin itsestään selvää, että vaihdetaan toiseen, jollain tavoin parempaan tai kiinnostavaan paikkaan, ei vain jäädä pois. Myönnettävä on, että kaiken keskellä on kuitenkin myös paljon haikeutta, olisi kai ihme jos ei olisi, ja samalla olen suuresti otettu, että niin moni on osoittanut kiinnostusta, tuntunut olevan aidosti pahoillaan, että lähden. En osaa kuvitella, millaiset fiilikset ovat viimeisenä työpäivänä, tai sen jälkeen.
