Viimeinen vuosi on ollut suurta sisäistä tempoilua. Olen miettinyt niin paljon, että paikoin tuntuu, ettei henki enää kulje. Olen palastellut, pureksinut, työstänyt. Ollut ulospäin tyyni, mitä nyt satunnaisesti olen romahtanut bussissa, töissä tai jossain. Itkuherkkyys on hiponut korkeuksia ja samaan aikaan on huvittanut, kyyneleet vuotavat ihan mitättömistä asioista. Tilanteiden koomisuus on samaan aikaan naurattanut. Hymyilen ja itken, mietin mitä aamubussin kanssamatkustajat miettivät. Myrskyilläkin on tapana laantua, ja jossain vaiheessa irtonaiset palaset alkavat muodostaa kuvaa, josta ryhtyy saamaan otetta eikä asiat vain pyöri pyörremyrskynlailla ympärillä heitellen itseä miten sattuu. Jalat alkavat tavoittaa tukevasti maata, alkaa ymmärtää ja saamaan jostain pysyvästä kiinni. Olen antanut itselleni aikaa ajatella, ja se on tuottanut tulosta.
Olen kirjoittanut monta postausta, joita en ole julkaissut. Kai ne ovat oikeasti olleet vain niin minua varten, ettei niiden ollut koskaan tarkoituskaan päätyä kaikkien nähtäville. Olen ymmärtänyt, että tämä paikka on minulle rentoutumista varten ei purkautumista. Vaikka ympärillä tapahtuu, tänne voi tulla höpöttämään asuista ja miettimään makeaa. Sellaisia tiloja ja hetkiä tarvitaan myrskynkin keskellä. Tänä syksynä olen saanut suuresti voimaa ihanan lukijan ajatuksista ja tuesta. Kaikkihan te ihania olette, ja kommenteillanne on ollut mielettömän piristävä vaikutus, mutta sattuma kai toi apua keskelle pyörrettä ja antoi pieniä sanoja, joilla saada otetta ympäröivästä.
Ystävä sanoi jo pari kuukautta sitten, että kuulostaa kuin olisin päätökseni tehnyt, tietäisin mitä tehdä. Silti asiat ottavat sen ajan minkä ottavat, se täytyy hyväksyä. Voin ottaa aktiivisen roolin kun tapahtuu, mutta hoputtaminen harvoin tuo parasta mahdollista lopputulosta. Ja siihen minä pyrin, pitkäkestoiseen hyvään eikä vain hetkelliseen helpotukseen. Siksi mieluummin kuljen pidemmän matkan saavuttaakseni kestävää kuin oion kohtaamisen pelon takia ja saan vastaani varjot matkalta joskus myöhemmin. Aika alkaa olla kypsä, ja vaikka edelleen unohdun tuijottamaan tyhjää ja katoan itseeni, tietty tyyneys on ihan viime päivinä tullut rinnalle. Ystävä tiesi, tiedän kyllä mihin suuntaan täytyy kulkea. Tein uuden vuoden lupauksen jo ennakolta, ensi vuosi tulee olemaan tyystin erilainen kuin tämä.
Tyyntä illan jatkoa ihanat <3
