Suhteeni syksyyn on hieman vinksahtanut. Se on monella tapaa lempi vuodenaikani ja rakastan syksyn vivahteikkuutta, kesän hiipumista, mieletöntä ruskaa, marraskuun melankoliaa ja orastavan talven kirpeyttä ilmassa. Syksyssä on sellaista huumaavaa estetiikkaa, mikä saa vuosi toisensa jälkeen hiljentymään. Jos asuisin jossain paljon etelämpänä, en millään jaksa uskoa, että kaipaisin talvea, mutta syksyä kyllä. Jopa marraskuuta.
Samalla syksyyn liittyy talven enne, sen väistämätön edessä siintäminen. Joulu ja tammikuu, sellaiset jutut joille en järin lämpene. Niin, ja pimeys tietenkin. Kärjistäen voisikin sanoa, että rakastan syyspäiviä ja inhoan syysöitä sekä tietoisuutta talven tulosta.
Tai hetkittäin synkissä syysilloissakin on omanlaistaan kauneutta, silloin kun sade piiskaa kaupunkia ja kimmeltää katuvaloissa. Mutta noin pääsääntöisesti pimeys menee huonolla tavalla luihin ja ytimiin ja vuosi vuodelta iskee voimakkaammin. Siitä siis ristiriita tähän vuodenaikaan. On häkellyttävä kauneus ja hirvittävä uneliaisuus.
Mutta sitä uneliaisuutta on luonnossakin, kuten vaikka viime viikonloppuna Joutsan kupeessa. Kostean harmaa maisema oli niin kaunis, etten ollut saada tarpeekseni. Tuollaiset päivät muistuttavat suuresta viehtymyksestäni syksyyn.
Kukkamekko: Zara / Nilkkurit: Beatrice / Villasukat: Burlington
Kuvat: Ilona, Torpan tyttö
