Katselen harmaata maisemaa lähijunan ikkunasta. Mielessä pyörii edellisiltana Korjaamo Kinossa nähty dokumentti, Oasis: Supersonic. Se meni hetkittäin ihon alle ja jollain tapaa jätti ilmaan leijuvan selittämättömän haikeuden, josta olen yrittänyt saada tänään kiinni. Tuloksetta.
Asemien ja kuulokkeista ujuttautuvien kappaleiden vaihtuessa mietin elämysten ja kokemusten merkitystä. Mietin joidenkin tarvetta kuulua ja ilmentää tiettyä kulttuuria ja joidenkin tarvetta kapinoida sitä vastaan. Eri, mutta lopulta sama. Mietin omia teini-iän kokemuksia. Sitä, kuinka paljon enemmän elossa olen nyt ja kuinka en halua kadottaa sitä tunnetta. Koskaan.
Jään pois ja kohoan loputtomilta tuntuvia liukuportaita turkoosin kiviseinän viitoittaessa matkaa. Kuulokkeista tihkuu New Order. Kännykkä piippaa. Luen riveiltä, kuinka olemukseni on jäänyt mieleen, edellisillan kohtaamiseni häirinnyt keskittymistä koko päivän. Mies, joka pyysi numeroani tehdessäni lähtöä Rytmistä. Olisin kai kieltäytynyt, mutta ystävä ehti vastata puolestani. Koko päivän jossain enteilleet kyyneleet saavat lopulta muotonsa ja siinä, Restlessin soidessa ja turkoosin vaihtuessa takaisin harmaaksi valutan kyyneleen ja sidon kaulahuiviani tiukemmin ympärilleni aivan kuin olisi kylmä. Ei ilosta, lähinnä jonkinlaisesta turhautumisesta.
Totesin ystävälleni joitain viikkoja sitten, ettei treffeillä käyminen nappaa yhtään. En vain jaksa, ei huvita. Ironista on, että viime viikkoina olen saanut treffipyyntöjä enemmän kuin pitkään aikaan. Kaupassa, kadulla, ratikassa, kahvilassa ja ravintoloissa. Mikä siinäkin on?
Järjestäen olen kieltäytynyt ihmetellen itsekin miksi oikeastaan. Toisaalta huvittamisen puute on ihan hyvä syy, miksi väkisin. Toisaalta potkin siinä samalla itseäni nilkkaan.
Jos kuitenkin samaan aikaan jollain tasolla kaipaan katseessa vilahtavaa sähköä ja jaettavaksi niitä Supersonicin muistuttamia hupsuja kokemuksia, yöhön jatkuvaa kaunista keikkaa, jonkun tarttumista vaivihkaa käteeni, sanatonta painautumista kylkeen ja ravintolan nurkkapöydässä polveilevaa keskustelua, niin miksen sitten anna mahdollisuutta sellaisen kehittymiselle ja löytymiselle? Eihän sellaiset itsestään tule, eikä kukaan minua kotioveltani nouda, etenkään kun en auliisti ole antamassa yhteystietojani. Ristiriitaista, tiedän.
Ehkä niin monet tarpeet täyttyvät tällä hetkellä olemassa olevien sosiaalisten kuvioiden kautta ja toisaalta myös pelko taantumisesta johonkin sellaiseen, mistä on aikoinaan lähtenyt kummittelee jossain syvällä mielessä. Pelko jonkin menettämisestä, mitä nyt on saavuttanut.
Jos jotain huonoa aikuisuudessa, niin uusien ihmissuhteiden muodostamisen haasteellisuus. Kaikilla on historia, kokemukset, pinttyneet tavat, painolastit ja odotukset. Uuden aloittaminen voi tuntua raskaalta. Itsensä jälleen kerran avaaminen uuvuttavalta. Kyynisempi miettii, ettei se kuitenkaan kanna. Optimisti toteaa, että mitä sitten. Toisaalta enää ei pelkää kipua tai häpeä olla auki. Paljon hyvääkin.
Kappale vaihtuu. Hey Joe.
Kiviseinä elää suuriksi lasi-ikkunoiksi, jotka jatkuvat ja jatkuvat. Harmaa taivas kohtaa harmaan tilan. Poimin sormella viimeisen eksyneen kyyneleen pois ja annan mokkanilkkureiden osua tasaisella tahdilla kivilattiaan. Jos musiikki ei hallitsisi, kuulisin ehkä korkojen lähettämän vaimean kaiun.
Katselen ihmisiä, tunnen oloni ulkopuoliseksi. Puhe kantautuu etäisesti, kuulutukset kaukaisina. Kuulokkeet vaimentavat äänet ja olen omassa maailmassani, jonka täyttää venyvät melodiat. Mietin miksi soittolistallani on niin tunteisiin osuvia kappaleita. Enkö voisi vain vaihtaa iloiseen tai kepeään. Enkö vain voisi olla iloinen ja kepeä. Pakkoko ajatella niin paljon.
Toisaalta, juuri tästähän tavallaan nautin, fiilistelystä ja vähän vinksahtaneista jutuista. Hakeudun tietoisestikin juuri niiden äärelle, haluan asioiden osuvan.
Työnnän kännykän taskuuni. En vastaa, en jaksa, en nyt. En osaa, en tiedä mitä sanoa. Kiitos, mutta ei kiitos? Ehkä joskus toiste? Samaan aikaan pieni ääni muistuttaa, että mitä muka menettäisin. Yhden illan HBO Nordicin äärellä? Mutta toisaalta, HBO:n äärellä on kivaa. Todennäköisesti hauskempaa. Oma sänkykin on aina ihana. Ja jos valitsen oikein, HBO saa nauramaan. Hauskuus on sitä, mitä janoan. Elämästäni on kulunut liikaa vuosia vakavana, enää en jaksa.
Supersonic sai huomioimaan, että koen eläväni tällä hetkellä tähänastisen elämäni parasta aikaa. En kaipaa teiniaikoijen epävarmuutta vaan rakastan tätä kykyä ottaa erilaiset tunteet vastaan sellaisina kuin ne tulevat, osaamista löytää niiden kauneus ja nautinto. Hassu ajatus. Aika kauniskin. Kaikesta kaipuusta ja hetkittäin täyttymättömistä tarpeista huolimatta saan tällä hetkellä nauttia arjessani valtavasta määrästä hienoja asioita ja ihmisiä. Eilisillan kaltaisia iltoja haluan lisää tähän syksyyn ja talveen. Rentoja, hauskoja iltoja. Niitä on ollut oikeastaan aika paljon tänä vuonna.
I will stay. Kappale vaihtuu. Pysähdyn kioskille, ostan vesipullon. Huokaisen, juon. Edellisyön vähät unitunnit painavat. Tässä kohtaa ikä tuntuu. Katson kelloa. Avaan Spotifyn. Vaihdan kappaletta. Ohi. Ohi. Ohi. Ohi. Oasis. Se on hyvä, ehkä ajatusketjun laukaisija ikään kuin antaa tajunnan virralle pisteen. Nostan maahan laskemani laukun ja jatkan matkaa.
Korjaamo Kinosta täytyy sanoa, että mikä ihana paikka. Tunnelmallinen teatteri, täydellinen koskettaviin elokuva- ja dokumenttielämyksiin. Ja mikä parasta, mukaan olisi saanut ottaa vinilasin, kävipä joku kesken elokuvan noutamassa täydennystä eikä tuo haitannut. Oasis: Supersonic taas, hyvin toteutettu, kiehtova kuvaus – ajatuksia ja tunteita herättävä. Ei tarvitse olla fani saadakseen siitä paljon irti, samoin kuin vaikka dokumentista Amy.
