Ensikosketuksessa Serbiaan oli jotain taianomaista. Olimme ajaneet pitkän pätkän halki Montenegroa toivoen, että ehtisimme lähellä rajaa sijaitsevaan vuoristokylään Zlatiboriin ennen pimeää.
Mutkittelimme Montenegron kapeita vuoristoteitä ja sade tihutti vasten tuulilasia, kilometrit kuluivat hitaasti ja hämärä alkoi havittelemaan maisemaa. Auton renkaiden osuessa Serbian maaperään vuoristosolat vaihtuivat synkkään ja tiheään kuusimetsään ja autoreitti halkoi hiirenhiljaista erämaata. Oikealla havupuiden valloittaman maiseman rinnalla tietä mukaili tyyni Zlatar -järvi ja hiljalleen kilometri kilometriltä maisema tummeni kunnes kaikki valo katosi ympäriltä.
Pimeän laskeuduttua kurvasimme Zlatiboriin. Yritimme kysellä tietä majoitukseen ja monen väärän käännöksen jälkeen löysimme lopulta perille, sateen samalla hakatessa tunnelmaa entistä aavemaisemmaksi.
Uni saapui nopeasti pitkän matkan jäliltä ja seuraava aamu valkeni sumuisena. Kaikki edeltävien päivien paahde oli kateissa ja vaikka olimmekin etelässä, vuoristossa oli hyytävän viileä. Ohittelin kesäsandaaleissani lätäköitä Zlatiborin keskustassa ja kurkin sisään pieniin harjakattoisiin kojuihin yrittäen etsiä tilalle umpinaisia kenkiä, tuloksetta. Ujutin jalkaan villasukat säälittäväksi lämmikkeeksi, kiedoin ainoaa neuletakkiani tiiviimmin ympärilleni ja yritin unohtaa kehon kevyen hytinän.
Zlatiborin alppimainen maisema hurmasi, raikas ilma tulvi ympärillä ja helmenharmaat raskaat pilvet laahasivat matalalla maisemassa. Söimme suljetun oloisessa ravintolassa ja asioimme hyvin varustellussa marketissa ennen kuin otimme suunnaksi Sirogojnon alueen. Kaupungin jäädessä taakse ajotie muuttui entistä kapeammaksi ja kuoppaisemmaksi, mutta kaunis vihreänä kumpuileva maisema avautui pitkälle molempiin suuntiin. Tuntui kuin olisimme matkanneet jonnekin Itävallan ja Sveitsin välimaastoon, mutta olimmekin täällä, Serbiassa.
Alueen ulkoilmamuseona toimiva perinnekylä loisti hiljaisena ja sade sen kuin yltyi. Sukat märkinä yhden sateenvarjon alla taistelimme tietä hirsimökkeihin ja teimme aikamatkaa 1800-luvun arkeen. Sateen iskiessä yhä kovemmin tumman varjon selkään pakenimme takaisin autoon ja jatkoimme usvan valloittaman luonnon ihailua suojasta. Illan vietimme tunnelmallisessa majatalossa ja valmistauduimme jatkamaan matkaa seuraavana aamuna.
Uusi aamu valkeni yhtä harmaana kuin edellinen päivä päättyi. Keräsimme laukkumme ja hengitimme viimeisen kerran syvään kirpeää vuoristoilmaa ja lähdimme laskeutumaan uusien maisemien äärelle. Maisema muuttui yhä alavammaksi ja koukkailimme uusien kylien ja kaupunkien läpi. Luonto muutti muotoaan karummaksi ja kaupungit hukkuivat harmaaseen maisemaan. Matalat talot ja yksitoikkoiset lähiöt saivat jatkamaan aina eteenpäin kunnes lounasajan koittaessa valitsimme taukopaikaksi Krusevacin kaupungin. Kurvasimme keskustaan ja kävelimme pysähtyneen aukion ohi terassikahvilaan, pienten resuisten lasten koittaessa saada matkaansa edes muutamaa kolikkoa.
Illaksi tavoitimme vajaan 300 000 asukkaan Nišin, yhden Balkanin alueen ja Euroopan vanhimmista kaupungeista. Nišissä vastaan tulvi viehättäviä puistoalueita ja Keski-Eurooppaa henkiviä vanhoja rakennuksia, joiden loiston kovana kontrastina kohosivat yksinkertaiset maantienväriset betonirakennukset. Kaupungin sydän on sen linnoitus, jonka keskellä aukeaa vihreänvehreä puisto. Sen polkuja varjostaa tuuheat puut ja illan hämärässä niiden kätkössä kaarevilla penkeillä ahmivat toisiaan lukuisat nuoret parit kuin maailmassa ei olisi muita.
Pikkuisen keskustan kävelykadun varrelta löytyy muutama kansainvälinen ketjuliike ja matkamme ensimmäinen tuttu pikaruokaravintola. Ilta-aikaan keskustan kävelykatu puskee täyteen väkeä, jonka matkan määränpäätä voi vain arvailla. Aivan keskustan kupeessa kohoaa karuna muurien suojassa Crveni Krst -keskitysleiri, jonka arvellaan kätkeneen sisäänsä sodan aikana yli 35 000 ihmistä, joista vajaa kolmasosa ei poistunut elossa.
Nišin hengessä on jotain omaperäistä ja erikoista, se huokuu paljon muistoja menneistä ja kätkee sisäänsä kiinnostavaa kerroksellisuutta, mutta samalla tunnelmassa on jotain synkkää, joka saa olon varautuneeksi. Jos haluaisin kirjoittaa jännitysromaanin, matkaisin Nišiin ja raapustaisin teostani sen kaupungin kulmilla, majoittuisin hotellissamme, jossa riipivä karaoke ulotti lonkeronsa jokaiselle käytävälle ja musta nahka päällysti aulaa. Istuisin Nišava -joen varrella ja katselisin, kuinka elämässään eksyneet etsivät polkua ja kulkisin kaduilla, joissa vastaantulijoiden katseet tuntuvat tunkeutuvan ihon alle.
Olimme ajatelleet viettää kaupungissa kaksi yötä, mutta yhden yön jälkeen tuntui kuin alue olisi jo antanut ne tärkeimmät, mitä sillä on antaa. Niinpä maksoimme yön ja astuimme jälleen autoon, viimeiseksi kosketuksesi maahan jäi moottoritien molemmin puolin aukeava litteä maisema ja ennen rajaa kohoava huoltoasema, jonka myyjän ontto vino virne kummitteli mielessä vielä Serbian jäädessä kauas taakse.
Olen iloinen, että kävimme Serbiassa ja olen hämmentynyt siitä, kuinka tuolle lyhyelle osuudelle matkaa mahtui niin paljon tunnetta ja tunnelmia, karuutta ja kauneutta. Ehdottomasti sellaisia näkymiä, jotka saavat jäädä pysyväksi osaksi muistojen kirjoa. Silti paloa palata ei jäänyt. Belgradissa olisi mahtavaa vielä käydä, mutta aika näyttää kohtaammeko. Näkemiemme paikkojen osalta Serbiaa on vaikea kuvitella (Zlatiborin talviurheilumahdollisuuksia lukuun ottamatta) lomakohteena, se on ihan jotain muuta, tutkimusmatka. Seikkailu.
