Viimeistään safarin toisena päivänä ymmärsin, että tämä osuus lomasta oli kaikkea muuta kuin rauhallisia aamukahvihetkiä ja pitkiä yöunia. Kun herätyskello soi uuteen päivään, aurinko hapuili vielä horisontin reunaa Burungen järvialueen yllä. Olisi tehnyt mieli kääntää kylkeä ja jäädä katselemaan telttamajan avoimesta seinästä auringon nousua, mutta oli aika jättää hyvästit näille kauniille maisemille ja jatkaa kohti uusia.
Kun lounaspussi oli kasattu aamupalan yhteydessä, jeepit käynnistyivät ja alkoi matka Tarangiresta noin 70 kilometrin päässä sijaitsevaan Manyara-järven luonnonpuistoon. Tänä matkapäivänä aloimme saada vihiä siitä, mitä huonot tiet todella tarkoittavat, mutta lopulta vasta Serengeti näytti, mitä mudaksi muuttunut hiekkatie saa aikaan.
Safarimme neljää luonnonpuistoa on vaikeaa vertailla. Serengeti on jo alueena niin omaa luokkaansa, ettei järjestykseen asettaminen muuttuu työlääksi. Lisäksi jokaisella luonnonpuistolla oli omat erityispiirteensä, miksi oli hyvä nähdä useita. Voi siis puhua eroista, mutta on vaikeaa ajatella paremmuuksia. Siitä huolimatta erityisen vaikutuksen itseeni teki Manyara-järven alue. Kun jeeppi kaartoi sisään luonnonpuistoon, kumoutui viimeistään yksipuolinen mielikuvani Afrikan luonnosta, ja hengästytti ajatella, millainen monimuotoisuus Tansaniassa on melko lyhyiden matkojen säteellä.
Lake Manyara National Park
Manyaran luonnopuisto vei mielikuvissa Aasian tropiikkiin. Ilmassa tuoksui kosteus ja valtavat pään päälle kaartuvat puut saivat aikaan tunteen kuin olisi sukeltamassa syvälle viidakkoon. Äänimaailma oli trooppinen ja aamupäivän ilmassa oli pientä vuoristomaiseman omaista viileyttä. Tuntui epätodelliselta seistä jeepissä avointa katon reunaa vasten ja kiitää läpi tummanvihreän vehreän maiseman. Tuskin minään muuna päivänä seisoin niin paljon ylhäällä kuin tuona aikana, vaikka pitkiä automatkoja helpottikin mahdollisuus katsella maisemia seisten. Ylipäätään Afrikka tuntui iholla ja verkkokalvoilla ihan toisella tapaa kun välissä ei ollut lasia.
Lake Manyaran luonnopuisto on melko pieni, mutta näyttävä. Se on tunnettu puuhun kiipeilevistä leijonistaan, suurista apinalaumoistaan ja norsuistaan, mutta ennen kaikkea se on runsaan lintukannan koti – Manyarasta ei voi puhua mainitsemmatta sen flamingoja.
Manyara-järven flamingot
Kun auto pujottautuu ulos tiheästä metsämaisemasta voi kumpuilevaa horisonttia vasten erottaa vaaleanpunaisen viivan. Mitä lähemmäs jeeppi rullaa, sitä paremmin viiva saa lukuisten flamingojen muotoa ja vana tuntuu jatkuvan loputtomana. Valtava vaaleanpunainen vedessä seisova lintuparvi alkaa järven kapeasta kärjestä ja jatkuu yli sinisen järvimaiseman. Lintujen määrää on mahdotonta arvioida. Tuhansia, kymmeniä tuhansia.
Alueella on nähty arvioiden mukaan noin pari miljoonaa flamingoa kerralla, joten määrä on todella jotain sellaista, mitä en koskaan osannut odottaa näkeväni. Mitä kauemmin liikkuvaa ja välillä paikoin ilmaan pyrähtävää vaaleanpunaista massaa katsoo, sitä paremmin siitä alkaa erottaa yksityiskohtia. Kosteana kautena alueella viihtyy kaksi flamingolajiketta, mutta myös pelikaaneja voi täältä bongata. Myös kuivana kautena flamingoja on mahdollista nähdä, mutta vain pieninä määrinä.
Ylipäätään tässä pikkuisessa puistossa on nähty vajaa 400 eri lintulajia, joten paikka on lintuharrastajien suosiossa. Mutta vaikka ei olisi lintubongari, puisto on todella kokemisen arvoinen ja kaikessa vehreydessään uskomattoman kaunis. Ihan rannan tuntumasta löytyy myös pieni kuuma lähde, joka on enemmänkin maasta pulppuava varovaisesti höyryävä puro.
Kun järven laitaan kävelee rannan päälle paalutettua polkua pitkin taakse jää matalat petroolin vivahteiset vuoret ja trooppinen vehreys, ja edessä avautuu haalean sininen järvi vaaleanpunaisine lintuineen. Yksi lempihetkistäni safarilla.
Dikidikit ja Manyaran paviaanilaumat
Yritän etsiä katseellani puista leijonia. Ne kuulemma viihtyvät paksuilla maata mukailevilla oksilla, mutta leijonat pysyvät piilossa. Safari on aina arpapeliä, koskaan ei tiedä missä eläimet ovat ja sattuvatko ne reitin varrelle. Mutta me tulemme olemaan onnekkaita näiden päivien aikana, tai olemme jo olleetkin. Matkan varrelle on osunut Tarangiren lukuisat norsut, kirahvit ja muut eläimet. Täällä maassa löntystää kilpikonna, pienessä lätäkössä oleilee virtahepo, ohi kipittää pahkasika ja tien vieressä ihastuttaa heiveröinen dikidiki.
Dikidiki on pienen pieni antilooppi, aikuisenakin poikaselta näyttävä ja niin siro, ettei sen kuvittelisi selviävän minuuttiakaan hengissä puuleijonien ja myrkyllisten matelijoiden maailmassa. Aikuisen dikidikin paino jää alle viiden kilon, mutta elämä kyllä kantaa minuutteja pidemälle, tosin luonto jättää sen silti verrattain lyhyeksi. Eläin pystyisi tavoittamaan melkein parinkymmenen ikävuoden, mutta luonnossa se jää vain noin viiteen vuoteen. Savannit ovat armottomat, mutta ei vain dikidikeille.
Myöhemmin tien vierestä kuuluu kirkaisu ja puskien takaa kömpii valtava paviaanilauma. Opas kertoo, että aikuiset paviaanit opastavat ja kurittavat pienempiä niiden tehdessä jotain väärin tai vaarallista, siitä kuulemamme ääni syntyi. Katselemme niiden matkaa tien yli ja myöhemmin näemme vastaavia paviaaneja istuvan tien vieressä puussa poikasineen. Toisaalla puussa piilottelee pienemmät sinimarakatit. Puihin kannattaa täälläkin tähyillä, sillä vaikka leijonaa emme sieltä löydä loikoilemasta, apinoiden ja pienempien lintujen ohella yhtäkkiä yllä kököttää pari valtavan kokoista savannihuuhkajaa.
Suoalueen vesipuhvelit
Järven ohella erityisen kiinnostavaa Manyaran luonnonpuistossa on suoalue, joka on muotoutunut Simba-joen ja sen sivujokien valuessa Manyara-järveen. Kostea suoalue vetää puoleensa lintuja, mutta sen vetinen vihreä heinikko on myös visuaalisesti kaunista katsottavaa. Näkymän viimeistelee selkää myöten suossa seisovat vesipuhvelit ja niiden lomassa ruokailevat linnut.
On huikeaa, millaisen luonnon monimuotoisuuden ja eläimistön reilun 300 neliökilometrin alue, josta kuitenkin suurin osa on veden peitossa, pitää sisällään. Se tekee Manyarasta erityisen, ja ehdottomasti vierailun arvoisen.
Lähtiessä pysähdymme vielä hetkeksi rinteeseen katsomaan maisemaa, joka näyttää kaukaa tiiviin vihreälle. Mietin, että juuri äsken kiertelimme jossain tuolla puiden lomassa. Toinen safaripäivä on kulunut silmänräpäyksessä ja alan ymmärtämään, kuinka nopeasti aika kuluu ja kuinka vähän haluaisin sen kiitävän eteenpäin. Samalla ei olisi vielä valmis lähtemään, mutta toisaalta jo odottaa, mitä seuraava päivä tarjoilee.
Yöksi ajamme Tloma Lodgeen, joka on pieni mökkialue upealla trooppisella kasvimaalla ja puutarhalla reilun tunnin ajomatkan päässä luonnonpuistosta. Se sijaitsee lähellä Ngorongoron kraatesia ja sopivasti matkanvarrella Serengetiin, jonne seuraavana päivänä suuntaamme.
