Romanian Sighisoara on kaunis ja kiehtova, mukulakivikatuineen ja piparkakkureunaisine taloineen kuin suoraan Grimmin veljesten sadusta. Vanha kellotorni viitoittaa tietä ja sisäpihojen puutarhoissa kasvaa viiniköynnökset. Kaupungin keskellä kohoaa mäennyppylä, mäen päällä kirkko ja kirkon vieressä hautausmaa. Melankoliaa ja synkkiä tarinoita rakastavalle ehkä se kaikkein kiehtovin nähtävyys. Hillittömän heikolle kauhukomiikalle syttyvä sen sijaan vierailee Draculan talossa.
Saksalaisen hautausmaan kivet kallistelevat korkealla mäen laella ja levittäytyvät hallitsemattomilta vaikuttavina ryppäinä varovaisesti alas viertävää rinnettä. Ylikasvanut luonto on ulottanut lonkeronsa kivipaasien päälle ja muratit hiipivät harmaiden hautakivien reunoilla. Vehreiden puiden lomasta kurkotteleva aurinko karkottaa hautausmaan haamut, mutta tekee siitä kauniin.
Olen jo pitkään rakastanut hautausmaita. Muistan etäisesti Normandian kaatuneiden koruttomat hautarivit, Skotlannin pienet tihkusateen himmentämät hautausmaat, Macaon viimeisten leposijojen vaaleat patsaat ja Prahan Olšanské Hřbitovin kauneuden. Ja kaikki ne pienet ja suuret matkojen varrelle osuneet hautausmaat, joiden luona olen saanut hiljentyä ja ammentaa erilaisesta estetiikasta.
Sighisoaran hiljaisella hautausmaalla kävellessä aika tuntuu menettävän merkityksensä. Turistimassat ovat jääneet kukkulan juurelle ja seurana ovat ainoastaan sateen esiin houkuttelemat kotilot, jotka koristavat sammaleisia hautakiviä. Kävelen hautojen lomassa, luen koukeroisia nimiä ja unohdun katsomaan vuosilukuja. Rönsyilevien puiden lomasta pilkottaa horisontti ja Transilvanian vuoristo. Kuumankostea ilma tuntuu iholla ja ilmassa leijuu ukkosen enne.
Hautausmaan polut risteävät, katkeavat ja seuraavat pinnan jyrkästikin muuttuvia muotoja. Tekee mieli katsoa vielä pidemmälle, vielä syvemmälle, löytää varjoon jäävät kulmat. Hengitän syvään ja nautin rauhasta. Otan askeleita matalia kivikansia varoen ja mietin, miltä paikka mahtaa näyttää syysusvan valloittaessa maiseman. Olen onnekas, sillä iloisesti juttelevat matkailijat tavoittavat hautausmaan vasta kun olen itse jo tehnyt kierrokseni. Sain kaipaamani oman hetken kiviin taltioitujen nimien ja äänettömien elämäntarinoiden keskellä.
Kukkulalla seisova kirkko on 1600-luvulta, sen korkein piste ulottuu aina 429 metriin. Ylös kirkolle ja hautausmaalle vie 172 synkkää askelmaa. Katettuun portaikkoon aurinko hädin tuskin pääsee, mutta haikeita säveliä soittavan katutaiteilijan melodiat löytävät tiensä keskikesän lämmöstä helmeilevälle iholle hentoina väreinä. Portaita alas takaisin vanhaankaupunkiin kavutessa naurahdan mielessäni ajatusta, että hautausmaavierailu on yksi muutenkin upean matkani kohokohdista. Rosoinen kauneus, ajan jäljet ja syvä hiljaisuus – voiko niistä olla nauttimatta?
