Sade hakkaa teltan kattoa Serengetin sydämessä. Hyttysverkkomaisesta seinämästä kantautuu sateen tuoksu ja pisaroiden alla tyyntyvän savannin äänet. Harmaa taivas alkaa pian taittua tummaksi illaksi, mutta vanhoihin öljylamppuihin kätketyille valoille on jo tarvetta. Samoin kuin sukille ja neulepaidalla. Hyvä, että tuli pakattua nekin mukaan, vaikka matka pääsääntöisesti onkin yhtä lämpöä.
Piti palata blogiin jo paljon aiemmin, mutta päivät ovat olleet pitkiä eikä ylimääräistä aikaa oikeastaan ole ollut. Ja kun ehkä olisi, ei juuri silloin ole nettiä, se kun on vaihtelevasti ja vaihtelevan vahvuisena tarjolla. Yllättävän paljon silti. Laaja Serengetin luonnonpuistokaan ei siltä ole säästynyt. On siis ollut helpompaa ja nopeampaa päivittää Instagramia blogin sijaan, joten kannattaa stooreista seurata matkan kulkua.
Matkajuttuihin täällä palannen paremmin vasta reissun jälkeen, on niin paljon kokemuksia, kuvia ja elämyksiä, joita täytyy hetki sulatella. Mutta kiteytettynä, Tansania on tarjoillut niin paljon enemmän kuin osasin odottaa. Hetkittäin olen tuntenut jopa liikutusta siitä, että saan katsella näitä maisemia. Se tuntuu (ja sitä se varmasti onkin) etuoikeutetulta. Siksikään en halua roikkua mukana kantamani läppärin ääressä, hoitaa vain pakolliset työjutut ja sitten keskittyä matkaan.
