Tällä hetkellä mieli on niin täynnä kaikkea nähtyä ja koettua, etten yksinkertaisesti tiedä mitä kirjoittaa. Mitä tahansa ruutuun painaa, se ei kuitenkaan kuvaa sitä, miltä kaikki on oikeasti näyttänyt ja tuntunut.
Viime päiviin on mahtunut paljon, tarkalleen ottaen kolme maata. Pääsimme käymään Albaniassa, mutta se päivä on ihan oma lukunsa, johon palaan myöhemmin. Eniten olemme toistaiseksi viettäneet aikaa Montenegrossa, jota valloittaa kaikkialla mielettömät elokuvalliset maisemat ja asuttaa uskomattoman ystävälliset ihmiset. Myönnän jokseenkin kyynistyneeni elämän ja matkojen varrella, ja tunnustan vähän nolona, että ehkä liiankin helposti ensimmäinen ajatus on, mikä on toisen avun taka-ajatus ja sitä seuraava pyyntö. Täällä reissatessa sen orastavan ajatuksen on saanut kukistaa yhtenään, sillä olemme saaneet osaksemme niin valtavan pyyteetöntä aktiivista apua sekä vaivannäköä tuntemattomilta, että reissun vähän suurpiirteisiksi jäneet yksityiskohdat ovat hioutuneet aika kivaksi kokonaisuudeksi kiitos paikallisten avualiaisuuden. Täytyy tosin koputtaa puuta, matkaa on vielä jäljellä.
Eilen oli ehkä matkan rankin, mutta omalla tavallaan myös vaikuttavin osuus. Matkasimme ensin Etelä-Monetenegrosta ylös Tivatiin (jonka satama-alue on muuten mieletön ja ihan Kotorin lähellä), josta vuokrasimme auton ja palasimme pätkän huikean kaunista rannikkoa alas Budvaan ja taitoimme siitä pääkaupungin Podgorican kautta Serbian rajalle ja aina vuoristoiseen Zlatiboriin asti. Matka vei koko päivän, ja melkein ylsimme tavoitteeseen päästä perille ennen pimeää.
Matka oli visuaalisesti vaikuttava, ehdottomasti yksi kauneimmista autoilupätkistä, mitä olen tehnyt. Luulin Montenegron olevan kauneimmillaan rannikolla ja vehreyden muuttuvan kuivempaan suuntaan sisämaahan mennessä, mutta mitä vielä! Vuoristo on aivan uskomattoman kaunis ja sisämaan maisema elää hauskasti matkan edetessä kauemmaksi rannikosta.
Serpentiinitiet kaartelivat aina matkan alusta viimeisille kilometreille asti ja nousivat sekä laskivat yhtenään jyrkin mutkin. Ihan tien vieressä huimasivat turkoosina hohtavat solat ja syvät rotkot, joita silloin tällöin yhdisti huterat pienet köysisillat. Samalla maisemaa väritti vehreät metsät ja pienet uneliaat kylät. Paikoin vuoristonäkymä jatkui kauaksi avaten huikeat näkymät pitkälle kulmikkaisiin kallioihin, somiin soliin ja lumihuippuihin. Hetkittäin taas sukellettiin pilkkopimeään tunneliin ja toisinaan taas väisteltiin kotieläimiä tai ajattiin tien molemmin puolin vuoriston rinteitä kohoavan metsän keskellä.
Mitä lähemmäs Serbian rajaa päästiin, sitä aavemaisemmaksi kaikki muuttui. Välimerellinen henki oli jo aikaa sitten muuttunut alppimaiseen näkymään ja usva kietoi maisemaa vaippaansa. Kaarevat kivitunnelit ihastuttivat puhumattakaan mielettömistä kaarisilloista, jotka kannattelivat tietä mukailevaa junanrataa kadoten aina silloin tällöin näkyvistä vuoren sisään.
Olisin halunnut kiitää kameran kanssa ihan jokaisen näkymän äärelle tai ihan vain seistä tien vieressä hengittämässä kostean raikasta vuoristoilmaa, mutta pelko pimeäntulon ja kapeiden vuoristoteiden yhdistelmästä piti liikkeessä ja näkymät tallentuivat vain verkkokalvoille. Jo autosta käsin olin mykistynyt kaiken upeuden ja rauhallisuuden äärellä. Matkan teko toki on mutkittelevuutensa takia hidasta ja raskasta ajaa, vaikkakin tiet itsessään ovat hyviä, mutta suosittelen lämpimästi, näkymät ovat mielettömät!
Nyt sumuinen aamu on auennut Zlatiborissa ja mietimme mitä tehdä pikkukylässä, jota ympäröi vuoristo ja tiheä tumma kuusimetsä ja mukana on vain rantavaatteita, hups.
