Ajauduin ajattelemaan itsetuntoa, jälleen kerran. Itselle se taitaa olla puhkianalysoitu asia, mutta ehkä ensimmäistä kertaa aihe lipuu tänne blogin puolelle. Omasta itsetunnosta ja sen kehityksestä on vaikea puhua kertomatta koko elämäntarinaa, mutta tietenkään en kaikkea halua kertoa (tai edes voi, rivit eivät vain riitä), koska se ei ole vain minun elämääni vaan palaset koskettavat myös läheisiäni, enkä koe, että minulla on oikeutta samalla avata myös muiden tarinaa julkisesti. Siksi on puhuttava monin paikoin pintapuolisesti, vaikka todellinen vaikutus onkin syvempi kuin saatu palstatila.
Oma itsetuntoni on vähän kaksijakoinen, mutta niinpä siinä kai kaikilla on omat heikkoudet ja vahvuudet. Jotkut ehkä yllättävätkin asiat ovat itselle ihan itsestään selviä ja toiset hupsulta kuulostavat jutut taas saattavat mennä vyön alle hetkessä. Olisi siis väärin sanoa, että itsetuntoni on huono tai hyvä. Jossain asioissa se on hyvä ja vahva, mutta jossain edelleen armoton, mutta se mikä on selvää, on että se on tehnyt viimeisen kymmenen vuoden aikana huikean harppauksen oikeaan suuntaan.
Hyvän itsetunnon nimiin voi kai laskea sellaiset ominaisuudet kuin etten juuri koskaan ole ollut hirveän herkkä muiden mielipiteille, jopa tykännyt tehdä asioita eri tavoin ja kestänyt hirvittävän hyvin ryhmäpaineet – saanut jollain tapaa kiksejäkin siitä, että kykenen tekemään ja ajattelemaan asioita toisin. Pystyn mainiosti olemaan yksin, tekemään omia valintoja ja nykyään jopa sanomaan ääneen jos olo on epävarma (se kohta, jota varten olen joutunut tekemään todella paljon työtä). Sitten taas mitä tulee omiin ominaisuuksiini, niin olen helposti hyvin itsekriittinen, siis todella. Koen herkästi riittämättömyyttä, huonommuutta ja turvattomuutta, mikä tarkoittaa, että luottaakseni ja avautuakseni tarvitsen paikoin jopa voimakastakin varmuutta, hyväksyntää ja turvallisuudentunnetta. Onneni on, että aidosti ajattelen, ettei muiden hyvinvointi ole minulta pois eli en jaksa kadehdia. Sen sijaan käännyn itseeni ja keskityn miettimään missä voisin olla parempi, ja kun mietin kehityskohtia, unohtuu helposti missä olen hyvä. Se on se kohta, jota olen halunnut työstää, päästää irti omasta ankaruudestani itseäni kohtaan, vapautua mieleeni kauan sitten iskostuneista kahleista.
On selvää, että kaikki juontaa juurensa lapsuuteen, siellähän pohja itsetunnolle rakennetaan. Olen joutunut kasvamaan liian varhain, sellainen perinteinen huoleton lapsuus on jotain, mitä en ole kokenut. Olen pitänyt huolta muista ja siinä kuvioissa ei ole ollut tilaa olla näkyvästi heikko.
Kouluaikani oli kamppailua niin sosiaalisissa asioissa kuin oppimisessakin. Ongelmani oli, että olin niin superkiltti ja tunnollinen, että pystyin kätkemään vaikeudet – en ikimaailmassa olisi halunnut huolestuttaa ketään, aiheuttaa vaivaa, ja toisaalta koin myös suurta syyllisyyttä ja häpeää siitä, etten osannut onnistua. En ikinä sopeutunut kouluun ja siihen sosiaaliseen peliin, olin yksinäinen ja pelokas. Kotona piilouduin itkemään, etten halua enää koskaan mennä takaisin ja haaveilin siitä, kuinka yhtäkkiä joutuisimme muuttamaan muualle eikä minun koskaan tarvitsisi palata. Mutta en uskaltanut kertoa kenellekään, en halunnut pahentaa tilannetta ja aiheuttaa huolta, koska sitä oli jo valmiiksi liikaa.
Koulussa koin jatkuvaa huonommuutta, en millään meinannut pysyä rytmissä mukana. Olin stressaantunut ja tunsin itseni typeräksi kun ne itsestään kovaa ääntä pitävät ja räiskyvämmätkin pärjäsivät paremmin. Onnistuin kai juuri ja juuri pysymään rimalla ja olemaan riittävän huomaamaton niin, ettei kukaan ulkopuolinen koskaan pysähtynyt katsomaan mitä oli pinnan alla. Kunhan sain sellaisia muka kannustavia kommentteja kuten ”yrittäisit enemmän” tai ”en tiennytkään, että olet noin huono” tai ”jos vain olisit lukenut niin…”. Samaan aikaan mietin mielessäni, että miten tyhmä täytyy olla, sillä olen oikeasti lukenut todella paljon, yrittänyt ihan hirveästi.
Vuosien varrella opin kaikenlaisia tapoja selvitäkseni kokeista eikä kai koskaan kukaan huomannut, olihan niitäkin, joilla oli näkyvästi vaikeaa, jotka kapinoivat ja pitivät melua itsestään ja huusivat apua ääneen. Olin se kiltti ja herkkä tyttö, josta ei ollut vaivaa kenellekään, joka ei kysynyt eikä häirinnyt, ei ollut tiellä ja leimahti tulipunaiseksi jos joku edes esitti kysymyksen. Takelteli ja puhui hiljaa, kaikkein mieluiten oli vain ihan itsekseen näkymättömissä.
Pääsin nipin napin lukioon ja koko sen ajan ihmettelin mitä teen siellä, olin varma, etten selviä loppuun. Pinnistelin, luin, pinnistelin, yritin ja jotenkin sain kursseja suoritettua rimaa hipoen (iso kiitos kuuluu silloiselle poikaystävälleni, joka jaksoi kädestä pitäen ja kärsivällisesti opettaa uudelleen tunneilla läpikäytyjä asioita, ja se kaikkein tärkein, uskoa minuun). Huonommuuden tunne kalvoi edelleen, omat ikätoverit, jotka kikattivat luokkahuoneen nurkassa napsivat kaseja ja ysejä, kun minä, joka ei koskaan käynyt missään sai hädin tuskin kutosen ja opettajalta sanat ”jos sitten vaikka ensi kerralla yrität vähän enemmän”. Ei kai tarvitse sanoa, että vihasin opiskelua, todella vihasin.
Olen sanonut vinosti hymyillen, että opintojen ensimmäiset 12 vuotta olivat elämäni kamalimmat ja kaikkein surullisinta on, että se ei ole kaukana totuudesta. Ongelmani oli pitkään, että koin olevani kaikessa ihan erilainen kuin muut, outolintu, mutta samalla halusin olla kuten muut, tuntea, että elämä on mukavaa enkä jatkuvasti pinnistellä kaiken eteen aina sosiaalisesta kanssakäymisestä oppimiseen. Kotonakin olin erinäisten asioiden takia paljon yksin ja ensimmäisiä kunnon ystävyyssuhteita aloin muodostaa vasta parikymppisenä ja oikeastaan kunnolla vasta viime vuosina. Kouluvuosien aikana ehdin vajota aikamoiseen riittämättömyyden kuiluun josta olen yrittänyt pyristellä sen jälkeen aktiivisesti irti, mutta edelleen koen herkästi, että minun täytyy ylittää itseni ihan joka kerta. Taivun antamaan enemmän kuin uskallan pyytää. Se muodostuu aika äkkiä aika pirun rankaksi.
Lukion päätyttyä tajusin jotain. Olin rämpinyt omassa raadollisessa maailmassani, joka tuntui lähinnä jatkuvalta selviytymiseltä, mutta arki alkoi hiljalleen tasaantua. Äitini oli vihdoin pitkällä toipumisessa syövän kanssa, isä jossain ja veljen kehitysvammakin hallittavissa. Uskalsin ensimmäistä kertaa katsoa eteenpäin.
Kun täytin 19 ymmärsin ihan tosissani, etten voi vaikuttaa menneeseen, eikä mennyt määritä tulevaisuuttani. Samalla päätin, etten halua enää yhtään ainoaa samanlaista onnetonta vuotta. Halusin olla onnellinen ja ensimmäistä kertaa koin olevani vapaa, minulla ei ollut velvollisuutta tukea ja pakkoa pinnistellä, olin omillani ja päätin ottaa vastuun tulevasta. En alkanut juomaan tai juhlimaan, pidin edelleen kiinni absolutismistani ja sen sijaan aloin matkustaa. Koin huumaavaa vapauden tunnetta siinä, että sain mennä ja nähdä maailmaa, että minä uskalsin, minä pystyin. Hakeuduin töihin, joissa jouduin kohtaamaan omat sosiaaliset pelkoni ja rajoitteeni, sillä halusin oppia ja nähdä mihin pystyn. Se oli rankkaa ja itkin työpäivien jälkeen kotona ihan vain siitä kaikesta uupumuksesta, yrittämisestä, epäonnistumisesta ja joskus myös onnistumisesta, mutta samaan aikaan opin hiljalleen ylittämään arkuuttani, mutta silti edelleen olin se kiltti tyttö, joka ei osannut sanoa ei ja antoi herkästi kävellä ylitseen.
Kehityin mielettömästi, mutta huomasin, että jotkut asiat eivät vain varisseet olkapäiltä. Vaikea isäsuhde painoi ja alistuin edelleen aikuisenakin kuuntelemaan sellaista, mitä oikeasti ei tarvitsisi, en vain pystynyt asettamaan rajojani – siinä suhteessa olin edelleen lapsi. Samaan aikaan koin pelkoa ihmisiä kohtaan ja olin liian tottunut arvosteluun, mutten yhtään kehuihin. Koin riittämättömyyttä siitäkin huolimatta, että yhtäkkiä onnistuin monessa asiassa – sellaisissa, jotka olin voinut itse valita. Sain ahdistuskohtauksia ihmisvilinässä, jännitin arkisia asioita, olin arka ja pelokas, vaikka ulospäin kuori olikin edelleen vahva.
Aloin jo ennen parinkympin ikää kokemaan, että ehkä en vain yksin osaa ylittää sitä kriittistä rajaa päästäkseni kehityksessä haluamaani pisteeseen. Hakeuduin puhumaan ulkopuoliselle, mutta se kokemus säikäytti heti ensimmäisellä kerralla, olin silloin vielä todella arka enkä osannut heti avautua ja nainen vastassa kysyi kuulematta oikeastaan mitään minusta, että olenko oikeasti varma, että tarvitsen sitä. Säikähdin ja koin, että ehkä en ole oikeutettu, voisivathan asiat olla pahemminkin. En enää mennyt paikalle.
Olin päättänyt jo varhain, etten koskaan ala suhteeseen isäni kaltaisen miehen kanssa ja se päätös on pitänyt. Ehkä osin kiitos sen, olen ollut suhteessa ihmisiin, jotka ovat tehneet pelkkää hyvää itsetunnolleni, joiden kanssa olen voinut puhua ihan kaikesta ja puhunutkin. Ihmisiin, jotka ovat nähneet kaiken hyvän minussa ja enemmänkin. Saaneet oloni tuntumaan erittäin rakastetulta. Ne ihmissuhteet saivat aikaan uskomattoman paljon hyvää, viitoittivat oikeaa tietä ja rakensivat itsetuntoani uudelleen.
Siitä huolimatta en vain päässyt yli tietyistä asioista, enkä nähnyt itseäni samana henkilönä millaisena muut minut näkivät. Omissa silmissä olin edelleen se arka, ei minkäännäköinen ja epäkiinnostava koulutyttö vinoon leikattuine otsatukkineni, enkä todellakaan tunnistanut itseäni kehuista ja huomiosta, joita yhtäkkiä aloin samaan. Samaan aikaan olin luvannut itselleni, etten ole se henkilö, joka kantaa menneisyyden lastia painona harteilla hautaan, enkä todellakaan uhriudu tai katkeroidu. Vuosien varrella mielessä alkoi kypsyä päätös siitä, että haluan yrittää uudelleen puhua jollekin, mutten kenelle tahansa. Osasin jo avata suuni, joten en tarvinnut kuuntelijaa vaan ihmisen, joka auttaa yli kehityksen jumittavien pisteiden. Yhden hutikokeilun jälkeen sain vinkin tutulta terapeutista, ja päätin kokeilla vielä.
Tämän kanssa asiat vain loksahtivat ja tapaamiset olivat kiinnostavaa dialogia, jossa toinen uskalsi haastaa ajattelemaan uudella tapaa, rikkoa kaavaa, esittää kysymyksiä, joita en ollut itseltäni kysynyt (vaikka oikeasti kuvittelin jo kolunneeni jokaisen mieleni nurkan kaikkien vuosien aikana). Kai myös tarvitsin ulkopuolisen ihmisen, jolla ei ollut sidettä minuun, sillä läheisteni kannustusta en ottanut todesta, ajattelin, että totta kai he kehuivat vain siksi koska välittivät. Oli ihan toista puhua vieraan ihmisen kanssa, joka myös tarvittaessa uskalsi olla eri mieltä ja ottaa tiukastikin kantaa. Sain monen vuoden jälkeen ihan toden teolla ahaa-elämyksiä, jotka olivat todella merkityksellisiä. Vaikka terapeutti ehkä sanoikin osin samoja asioita kuin mitä olin jo itse miettynyt, muuttui asetelma kun jouduin katsomaan silmiin vierasta ja kuuntelemaan ulkopuolisen korvin, miltä sanani kuulostavat. Ja tuntui niin hyvältä lopussa kuulla, että myös toinen oli oppinut minulta, että kaiken sen jälkeen mitä olin sanonut ja itsestäni armottomana paljastanut, toinen sanoi silmät märkinä, ”olet upea, sinä pärjäät” ja paljon muuta, jonka olen kätkenyt sisälleni nostettavaksi ylös silloin kun epäilen itseäni eniten.
Kahden vuoden jälkeen koin, että yhteinen taipaleemme on tuonut sen mitä se voi tuoda, turha pitkittää asiaa enää, niinpä jätimme hyvästit vuosi sitten kesäkuussa ja totesin menneen kauden olleen yksi parhaita valintoja elämässäni. En tietenkään ollut vielä valmis (ja hyväksyn jo, etten koskaan tule olemaan), mutta olin silti onnistunut saavuttamaan aimo annoksen lempeyttä itseäni kohtaan ja ennen kaikkea avaimia jatkaa kehittymistä omatoimisesti. Mieleeni oli jäänyt hautumaan monet sanat ja kotona pöydällä painoi käsin kirjoitettu lappu jossa luki ProNeuron. Terapeuttini oli kannustanut varaamaan ajan ja selvittämään, josko taustalla ehkä olisikin jokin neurologinen haaste.
Kesällä hauduttelin asiaa ja mietin, että miksi ei. Varasin ajan ja ensimmäisen tapaamisen jälkeen neuropsykologi totesi kaiken viittaavaan vahvasti lukihäiriöön. Minulle laadittiin laajat testit, joissa kävin parin viikon aikana. Ne olivat monella tapaa mielenkiintoisia. Siinä missä sain mitattuna heikkouksiani, sain myös kohdata vahvuuksiani, oli hassua huomata, että jossain kohdissa oikeasti pärjäsin kirkkaasti keskivertoa paremmin vaikka oikeastaan olin aina keskittynyt lähinnä heikkouksiini, se kun oli turvallisempaa. Toki havaitsemani heikkoudet pitivät myös pitkälle paikkansa, mutta olin unohtunut tarkastelemaan asiaa kovin yksiulotteisesti. Sain pitkän raportin ja statistiikkaa avattuna, lopussa luki; keskivaikea lukihäiriö. Ensimmäinen ajatus oli, että voi kun tämän olisi tiennyt jo 20 vuotta sitten, toinen jonkinasteinen helpotus, jotenkin monet menneet pienet asiat loksahtelivat uudella tapaa koloihinsa.
Neuropsykologi totesi, että ei ihmekään jos silloinen työ oli imenyt mehut, sillä jouduin ikään kuin pinnistelemään kahta kovemmin monissa arkisissakin tilanteissa. Se kaikki antoi lisäpontta ajatuksille, joita olin työstänyt jo viimeiset pari vuotta. Olin fokusoitunut pärjäämään sen sijaan, että olisin pysähtynyt kuuntelemaan. Ymmärsin, että yritin väkisin sovittaa itseäni maailmaan jonne en kuulu, että vahvuuteni ovat oikeasti ihan muualla. Ja kyllä, minulla oli vahvuuksia, ihan oikeita eikä vain sellaisia säälittäviä vähän vähemmän huonoja kohtia. Vähän sen jälkeen irtisanouduin ja se on yksi päätös lisää niiden kaikkien aikuiselämäni aikana tehtyjen oikealta tuntuneiden päätösten joukkoon. Ymmärsin, että olen käyttänyt vuosia työelämässä tasapainoillakseni heikkouksieni kanssa (ja ylpeänä kyllä voin ajatella, että olen silti selvinnyt ja saanut kiitosta), mutten ole päässyt käyttämään vahvuuksiani. Sen oli muututtava tai olisin hyvin nopeasti palanut loppuun.
Olen oppinut valtavasti lempeyttä itseäni kohtaan ja jokainen rohkea kohtaaminen itseni kanssa, jokainen iso päätös ja askel eteenpäin lisää varmuuttani. Silti osaan olla vielä pirun itsekriittinen, mutta nykyään nukun yöni hyvin enkä jää vellomaan, saati, että arkailisin liikaa itseni asettamista arvostelulle. Pystyn käsittelemään tilanteita, joissa ajattelen epäonnistuneeni ja asettamaan ne oikeisiin mittasuhteisiin. Osaan mennä eteenpäin ja jättää taakse, yrittää uudelleen ja keskittyä oleelliseen. Vaikka tiedän, että on vielä paljon työmaata, osaan myös rentoutua ja olla armollinen itselleni. Stressaan vähemmän ja elän enemmän, ja mitä tulee perhesiteisiin, isäni kohtasin puolitoista vuotta sitten. Ensimmäistä kertaa elämässäni sanoin, miten paljon se kaikki on satuttanut, miten paljon olen pelännyt. Toinen ei kyennyt ottamaan sitä vastaan, mutta ymmärsin, ettei se ole minun murheeni, ainakin minä olin yrittänyt. Siitä seurasi jonkinlainen vapautuminen ja myös todellinen menneiden asioiden jääminen taakse. Ja niin, ylpeys. Minä uskalsin kohdata itseni, ja minä uskalsin kohdata isäni, elämäni suurimman ja kipeimmän auktoriteetin. Enkä ole huonompi, vain omanlainen – jonkun mielestä jopa ihan oikeasti maailman ihanin, eikä se ole vittuilua.
Kirjoitin tästä aiheesta jo pitkälle yli vuosi sitten ja senkin jälkeen, mutten koskaan julkaissut mitään. Iso syy siinä oli se, että läheiseni varoittivat, että kannattaako terapiasta mainita blogissa jo ihan työn takia, sillähän on vähän sellainen leima, kaikki eivät ihan ymmärrä. Siksi en kirjoittanut siitä vielä edellisessä työssä ollessani ja ajateltuani asiaa, en edelleenkään suostu näkemään sitä heikkoutena vaan vahvuutena, sillä sellaiselta se minusta tuntuu. Itse suosittelisin ulkopuolisen kanssa puhumista kenelle tahansa, niillekin, jotka eivät sitä koe tarvitsevansa. Matka itseen on kiehtova ja olisi outoa, jos se ei antaisi yhtään mitään uutta (ellei toki vastassa ole väärä henkilö!). Jos tuleva työnantajani lukee tämän ja kokee uhaksi sen, että olen ollut valmis kohtaamana itseni, katsonut syvälle peiliin ja tehnyt matkan, johon moni ei edes uskalla lähteä, ehkei se ole paikka, jossa haluaisin nähdä itseni. On surullista, jos terapialla saa helposti heikon leiman, vaikka mielestäni uskallus hakea apua ja halu kohdata itsensä jos mikä on vahvuutta. Siksi en halua peitellä sitä, vaan olla ylpeä.
