Nousin sateisena tiistaiaamuna Tampereelle vievään junaan yhdessä äitini kanssa. Tarkoitus oli sekä viettää yhteistä kahdenkeskistä aikaa että kierrellä kaupunkia ehkäpä vähän menneitäkin muistellen. Äitini on kasvanut Tampereella ja itse olen siellä syntynyt, mutten elämäni paria ensimmäistä kuukautta pidempään asunut, niinpä oma kosketuspinta tuohon kauniiseen kaupunkiin liittyy lähinnä sukulaisvierailuihin ja kesiin Tampereen lähistöllä. Niinpä nyt olin innoissani valmiina Tampere-kierrokseen äitini opastuksella!
Kun saavuimme perille, oli kaupunki vielä hiljainen, kaupat vasta availivat oviaan ja katukuva vaikutti kesäaamuksi autiolta. Ehkäpä kolea ja sateinen sää vaikutti asiaan, mutta säästä huolimatta olimme päättäneet ottaa kaupungin haltuun jalan. Kävelimme kaupunkia halkovaa Hämeenkatua pitkin tunnelmalliseen Kauppahalliin, istuimme hennon turkoosina hehkuvan rakennuksen keskellä sijaitsevaan kahvilaan ja katselimme päivään heräilevää tilaa. Seinän vieressä penkillä istui eläkeläismiehiä uneliaina, sillä samalla paikalla, johon isoisäni oli viimeisinä vuosinaan tavannut tulla aikaa kuluttamaan.
Aamukahvin jälkeen otimme suunnaksi Laukontorin, ihastelimme matkan varrelle osuvia sisustusputiikkeja ja kurkistelimme houkuttelevia näyteikkunoita. Torille päästyä aurinko pilkahteli hetken taivaalla ja päivä alkoi päästä käyntiin. Kolusimme Radiokirppiksen pöytiä ja muistelimme sen viereisessä ravintolassa vuosi sitten vietettyä sukukokousta.
Jatkoimme matkaa ja kävelimme pitkin Satamakatua. Kuuntelin tarinoita äidille tutuista rakennuksista ja ihailin kauniita rakennuksia. Näkötornintiellä ympärillä avautuva vehreä maisema tuntui kosteuden keskellä ihanan raikkaalta ja vihreä entistä syvemmältä. Vain harva oli liikkeellä ja vielä harvempi kävellen. Kipusimme Pyynikin näkötorniin ja katselin joka suuntaan avautuvia maisemia, Näsinneula, Pyhäjärvi ja Pyynikin saaret. Nojailin kaiteeseen ja annoin katseen lipua tyynessä maisemassa. Vesipisarat eksyivät verkkaisesti iholle ja lempeät tuuli liikutti hiuksia.
Ja mitä olisikaan vierailu näkötornissa ilman kuuluisia munkkeja? Laskeuduimme tornia kiertäviä portaita alas kahvilaan ja pehmeän munkkirinkelin sokeri tarttui huuliin. En muista, olinko koskaan aiemmin syönyt näitä kuuluisia herkkuja, vaikka niin monesti olinkin niistä kuullut.
Kun astuimme ulos tuosta 1929 valmistuneesta rakennuksesta ja jatkoimme kohti Pispalaa, sateensuoja sai taas käyttöä. Pysähdyimme paikalle, jossa joskus oli ollut hyppyrimäki ja kurkimme jyrkästi vievää rinnettä alas. Kuulin tarinoita Pyynikin ajoista ja leikkipaikan kommelluksista. Kävelimme Pispalanharjua ja pehmeän väriset puutalot reunustivat tietä. Äiti osoitteli taloja ja pihoja, missä oli asunut sukulaisia, missä ystäviä. Yhdessä piharakennuksessa oli ollut yleinen sauna, toisessa talossa vietetty värikästä elämää ja kolmannessa kohdassa sattunut onnettomuus. Annoin katseen vaeltaa maisemaa ja kurkin sisään vehreästä portista ja kuuntelin, mielessäni kuvittelin, millaista elämä oli joskus näillä kulmilla ollut.
Kaarsimme tietä alas takaisinpäin ja jo kaukaa näkyi punertava puutalo, äitini lapsuudenkoti. Siinä, missä nyt oli kahvila, oli joskus ollut kauppa. Seisoimme edessä ja seurasin käden liikkeitä. Keittiönikkuna, kauppiaan ovi, naapurin suurperheen asunto. Nousimme varovaisesti pihatietä ylös ja kurkkasimme varovaisesti talon taakse. Kivijalassa seisovaan kahvilaan olisi ollut mukava istahtaa, mutta näin viikon ensimmäisinä päivinä se piti ovensa suljettuina – joku toinen kerta sitten. Seisoin samassa kohdassa, jossa äitinikin oli joskus kuvaan ikuistettu. Hieman on aikaa siitä mennyt ja Pispalankin alueen henki ja asukaskunta muuttunut, vaikka katukuva onkin vielä kuulemma häkellyttävän samanlainen.
Kävelimme tietä ja ohitimme pienen betonielementtitalon, alueen ensimmäisen kerrostalon. Tuon 60-luvun ilmestyksen, jonka äiti kertoi joskus sisävessoineen olleen se kadun ihailluin talo. Nyt harmaita seiniä katsellessa oli vaikea samaistua tuohon viidenkymmenen vuoden takaiseen tunteeseen. Sen sijain ihailin entisöityjä puutaloja ja niiden kutsuvia pihoja.
Jatkoimme Pispalasta matkaa takaisin keskustaan, ohitimme kilometritaloksi kutsutun talovanan sekä modernin terveyskeskuksen. Astelimme Satakunnankatua ja jossain matkan varrella vastaan tuli palvelutalo, jossa isoäitini vietti viimeiset vuotensa. Hiljalleen mieleeni alkoi hahmottua kartta, jonne elämän varrelta tutut paikat löysivät tiensä. Jos ennen olin vain vieraillut yksittäisissä pisteissä, nyt havahduin niiden välisiin etäisyyksiin. Palaset loksahtelivat uudella tapaa yhteen.
Päivä oli kääntynyt jo iltapäivään kun seisoimme sillalla katselemassa koskimaisemaa. Suuntasimme Vapriikkiin lounaalle ja poikkesimme alakerran vaatehistoriaa esittelevässä näyttelyssä verestelemässä äidin nuoruuden työkuvioita kotimaisen muodin maailmassa. Kun astuimme ulos satoi jälleen, mutta kuuro taukosi kun saavutimme Koskikeskuksen ja löysimme päiväkahviseuramme aulasta odottamasta. Mitäpä olisi matka Tampereelle ilman sukulaisia? Niinpä nappasimmekin tätini matkaan ja istahdimme päiväkahville viehättävään Taito Shopin yhteydessä sijaitsevaan kahvilaan, joka sekin linkittyi omalla tavallaan menneeseen, tuossa samaisessa ketjussa kun oli aikoinaan äidin käsitöitä myynnissä ja sitä kautta ne matkasivat turistien matkassa maailman muihin kolkkiin.
Kahvihetken jälkeen koukkasimme kiertokautta takaisin Kauppahalliin, nappasin pienen kakun kotiin viemisiksi ja otimme verkkaisesti suunnaksi juna-aseman antaen viimein itsellemme mahdollisuuden kurkkia Hämeentien liikkeitä ja poiketa Stockamannilla kuluttamassa Tampere-päivämme viime hetket. Junaan nousin väsyneenä, mutta onnellisena. Pitäisi useamminkin suunnata päiväretkelle kotimaassa ja puolinukuksissa kotimatkalla pohdin, millaisia kaupunkikierroksia keksisin kotikaupunkiini.
Seuraa blogiani Facebookissa, Instagramissa ja Bloglovin’ssa.
