Olin suunnitellut vähän toisenlaista viikonlopun alkua kuin millaiseksi se todellisuudessa muodostui. Itse asiassa olin vihdoin tänään päättänyt maalata jo ikuisuuden puunvärisinä seisseet kynnykset lattian kanssa saman värisiksi, mutta kuten Instagramia seuranneet ehkä huomasivatkin, iltapäivän suunnitelmat saivat jäädä kun huomasin keittiön sokkelin alta valuvan vesilammikon. Enpä muista, milloin olisi viimeksi säikähtänyt yhtä pahasti ja toiminut sellaisella vauhdilla. Riuhdoin tiukasti kiinni olleen sokkelilevyn irti paljon miettimättä, saako se pysyvää osumaa, ja paljastin alle kertyneen lammikon sekä äänettä vettä pursuavan putkenpalasen. Mielessä juoksi kaikki kuullut kauhukertomukset vesivahingoista ja kädet täristen yritin etsiä puhelimesta putkiasentajan numeroa.
Tuntia myöhemmin istuin lattialla sohvaan nojaten ja yritin tasata pulssia, joka tuntui vieläkin pomppivan kiihdyksissä. Loppupäivän mietin mielessäni, miten monessa kohtaa olikaan onni matkassa. Ensinnäkin, satuin olemaan paikalla. Toiseksi, venytin asunnolta lähtöä ja siksi huomasin äänettä ilmestyneen lammikon. Kolmanneksi, olin juuri paria tuntia aiemmin siirtänyt keittiön kulmasta siinä tammikuusta sati seisseen laattalaatikon. Jos en olisi siirtänyt, olisi se peittänyt juuri siitä kohdalta esiin ilmestyneen vuodon ja siten se olisi ehkä jäänyt huomaamatta ennen lähtöä. Lisäksi oli arki-iltapäivä ja tavoitin putkiammattilaisen heti. Kiitin myös itseäni siitä, että olin laitattanut keittiön alle kiinteän vesieristyksen. Nyt kun vuodon huomasi ajoissa, oli se ehtinyt ainoastaan kertynyt vesieristyksen päälle ja turvottaa sokkelia, mutta ei pässyt valumaan lattian väleihin tai seisomaan laudoille. Siten se oli lopulta nopeasti kuivattavissa.
Ongelmakin saatiin paikannettua nopeasti ja putkiasentaja tulee korjaamaan asian maanantaiaamuna, siihen asti asunnon vedet ovat suljettuna. Silti en voi kieltää, etteikö olisi jännittänyt jättää asuntoa yksin viikonlopuksi ja moneen kertaan ennen lähtöä varmistin, ettei vettä enää tule asuntoon ylipäätään lainkaan tai jäänyt minnekään seisomaan. Kaikkea sitä.
Listojen maalaus jää siis ensi viikkoon. Samoin vielä pahasti kesken on eteisen viimeistely. Kaapin viereinen kulma pitäisi hioa ja maalata sekä lattialaatat asentaa. Lisäksi vanha väliovi nojaa tällä hetkellä kellertävänä ja vähän halkeilevana seinää vastamaalatun lipaston vieressä. En millään saa aikaiseksi sen hiomista ja maalaamista, erityisesti ensin mainittu ei nappaa yhtään. Se olisi kuitenkin järkevää tehdä pian, sillä mitä nopeammin viimeiset hionnat on tehty, sitä nopeammin uskaltaa ottaa tekstiilejä esiin ja asetella matonkin lattiaan. Niin kauan kuin on pölyn riski, ei kannata intoutua sisustamaan liiaksi.
Mutta toki olen saanut tällä viikolla aikaankin. Olen purkanut lukuisia muuttolaatikoita ja tällä hetkellä varastossa on enää kymmenkunta purkamatonta pienehköä laatikkoa, joista osassa niistä puhtaasti kausivaatteita ja asusteita. Keittiövälineet ja astiat on jo paikoillaan, samoin kuin suurin osa vaatteista ja lakanoista. Tavaroita kaappiin laittaessa olen nauttinut siitä, kuinka helppoa uudessa kodissa on ollut löytää jokaiselle oma paikkansa. Säilytystilaa tuntuu riittävän jopa yli nykyisen tarpeen, keittiössäkin seisoo tällä hetkellä muutama hylly tyhjänä ja osa ihanan väljästi täytettynä. Eteisen kaapeissakin on vielä mukavasti tilaa ja se tuntuu todella luksukselle. En muista, olenko koskaan aikuiselämässäni saanut nauttia tällaisesta asumisesta, jossa säilytystilaa on omaan tarpeeseen nähden runsaasti. Kuinka paljon se tuleekaan helpottamaan asunnon siistinä pitämistä! Olenkin siis kiitellyt itseäni, että kiinnitin erityishuomiota säilytystilan maksimointiin.
Säilytystilan ja tyhjenevien muuttolaatikoiden ohella tällä viikolla on ihastuttanut ennakkoon saatu tuparilahja. Äitini on melkoinen vanhan tavaran säästäjä, missä on paljon hyvää. Kierrätys ja uusiokäyttö on tullut verenperintönä ja olen kasvanut arvostamaan vanhaa. Haasteensakin siinä on, joskus huvittuneena kauhulla mietin, millainen tavarapaljous todennäköisesti joskus laskeutuu omille harteille perintönä. Joukossa on turhaa sälää, mutta aarteitakin, aika paljonkin. Äiti on kerännyt ja vaalinut vanhoja astioita ja esineitä, muistutellut niiden arvosta ja tarinoista.
Monesti olen sanonut, ettei takiani kannata säilöä mitään vuosikymmeniä kaapeissa tai varastossa ellen erikseen sitä pyydä. Sitten on sellaisiakin esineitä, joihin olen iskenyt silmäni, kuten vaikka kaapin päällä pölyttynyt okransävyinen Tamara Aladinin Tornado-maljakko. Asunnon oston aikoihin taisin alkaa vihjailemaan, että se olisi mitä täydellisin uuteen kotiin. Vihjailu tuotti selvästi tulosta, sillä tällä viikolla äiti kiikutti sen luokseni, ja se todellakin on täydellinen uuteen kotiin! Miten kauniisti se sopiikaan asunnon henkeen ja murretun keltaisiin yksityiskohtiin, kuten Pohjanmaan sohvaan.
Nyt otan lasin viiniä ja hengittelen itseäni irti päivän stressistä. Puolikkaan päivän työt jäivät nyt viikonloppuun, mutta pääasia, että potentiaalinen katastrofi saatiin estettyä (toivottavasti ei enempää ikäviä yllätyksiä tämän suhteen enää tulekaan) ja juuri tällä hetkellä kaikki suhteellisen hyvin.
