Kun olin 21 menin silloisen poikaystäväni kanssa parisuhdekurssille. Kurssin alussa kysyttiin, miksi kukin pareista oli päättänyt osallistua. Olimme kaikella tapaa kiistatta nuorin pari, niin yhdessä olon kuin iänkin puolesta. Ainoat, jotka eivät olleet naimisissa, saati edes kihloissa – lähelläkään. Toiset tulivat eron partaalla hakemaan apua ja selvittämään välejä. Oma vastaukseni kysymykseen oli, että haluan rakentaa hyvää ja kestävää, joten mieluummin opettelen oleelliset taidot jo alussa enkä vasta sitten, kun rakenteet ovat jo tulessa.
Olin nähnyt vanhempieni keskinäisen kommunikoimattomuuden, pitkittyneen pahoinvoinnin ja sen aikaansaamat kipeät äärireaktiot, joka lopulta johti odotettuun päätökseen. Muistan jo lapsena miettineeni, että eikö kaksi aikuista ihmistä vain voi istua saman pöydän ääreen ja kohdata toisiaan. Lupasin itselleni, etten antaisi omien ihmissuhteideni ajautua samanlaiseen tilaan.
Uskon vahvasti ennaltaehkäisyyn ja ennakointiin, muussakin kuin ihmissuhdeasioissa. Se ei estä kaikilta kriiseiltä, mutta varmistaa, että ulottuvilla on oikeita työvälineitä kohdata niitä. Olen joskus pohtinut, että ihmiset ovat valmiita käyttämään aikaa opetellakseen taitoja kuten kitaransoitto, valokuvaus tai uudet kielet, mutta otaksuvat ihmissuhteiden tapahtuvan ja menevän kuin itsestään. Yhtä lailla ne taidot täytyy oppia. Joillain toki on paremmat lähtökohdat jo lapsuudesta kuin toisilla tai vain vastoinkäymisten pakottamaa pysähtymistä, mutta niinhän se on vähän kaikkeen – lähtökohdat eroavat, mutta siitä huolimatta opettelemme muitakin uusia taitoja myös aikuisiällä, miksei siis ihmissuhde- ja vuorovaikutustaitoja?
Kotimatkalla satuin lukemaan Nytin Miia Halmeen dokumentista kertovan artikkelin, josta kursivoidut lainaukset ovat.
”Kannattaa huolestua jos uteliaisuus kumppaniin tai tämän maailmaan lopahtaa.” – ”Kommunikaation sävy kertoo paljon suhteen tilasta.”
Uskon kommunikaation voimaan, siihen, että vain sanoittamalla tarpeitani, pelkojani ja toiveitani voin myös saada niille vastinetta. Kukaan ei lue ajatuksia, joten jos en osaa sanoa mitä tarvitsen ja miten voin, jättäisin ihan liikaa arpapelin varaan. Se ei tietenkään ole helppoa, mutta tie, joka tarjoaa aidosti mahdollisuuksia. Siksi olen halunnut opetella tulemaan kuorestani ja pyrkinyt puhumaan.
Se ei ole synnynnäistä taitoa, vaan opittua; osin olosuhteiden mutta erityisesti omien valintojen lopputulema. Siinä itsellä ovat opettaneet monet seikat kuten luettu kirjallisuus, tietoinen itsensä haastaminen, harjoittelu, ihmissuhdetaitokurssit ja terapia. Havahtuminen siihen, millainen ihminen haluan olla muille ja myös miten voin edesauttaa omien tarpeiden täyttymistä.
Tunnen pientä huvittumista kun kuulen sanottavan, että kun sulle on niin helppoa kertoa tuntemuksistasi ja avata itsestäsi. Hyvähän sun on puhua kommunikaatiosta kun se on sulle helppoa. Mutta siinä unohdetaan se oleellinen seikka, että tässä ja nyt helpolta näyttävät asiat harvoin ovat syntyneet itsestään. Jos nyt olen tilassa, jossa pystyn olemaan henkisesti alasti toisen edessä ja silmää räpäyttämättä sanomaan, ettei ole aihetta, josta kanssani ei voisi keskustella sekä puhun vaikeistakin kokemuksista kuin jalkineiden ominaisuuksista (tai tarvittaessa voin olla puhumatta, sillä en myöskään koe tarvetta tuputtaa) ei se tarkoita, että se olisi aina ollut niin.
”Meillä on tapana suhteen alussa tarjoilla toiselle ja toisaalta palkita toista asioista, joihin väsymme ajan myötä. Näin juuri ne asiat, jotka vetivät pariskuntia alun perin yhteen, myös jakavat nämä.”
Koen uteliaisuutta ihmissuhteiden syntyyn, kasvuun ja myös kuolemaan, ja ennen kaikkea siihen, miten kuhunkin kohtaan voi varsin pienillä asioilla vaikuttaa. Jos olisin päätynyt lapsuuden haaveammattisuuntaan, psykologiaan, mitä todennäköisimmin olisin hakeutunut työskentelemään pari- ja seksuaaliterapian saralla.
Rakastan tarkkailla ihmisten vuorovaikutusta; minne katse osuu lauseen painoissa, mihin keho taittuu, mitä käsi hipaisee. Eleet ja katse paljastavat paljon, mikä on syy, miksen oikein koskaan ole halunnut rakentaa ihmissuhdetta näkemättä ja olematta alusta asti fyysisesti läsnä. Sen ymmärtäminen on saanut opettelemaan ei vain verbaalista kommunikaatiota vaan myös non-verbaalista, haluan, että kehoni puhuu samaa kieltä sanojeni kanssa – keho luo sanoille syvyyden.
Moni haikailee suhteen alun leimahduksia, mutta olen itse kokenut, että suhteen alku on tavallaan typerintä aikaa. Siinä on oma viehätyksensä, mutta se epävarmuus. Kaikkihan on tavallaan illuusiota. Odotan mieluummin vaihetta, jossa kerma on kuorittu ja opetellaan kohtaamaan toinen sellaisena kuin on. Katsotaan todellisuutta silmiin ja rakennetaan olemassa olevista palasista jotain kaunista, arkielämän taidetta. Se uteliaisuus toiseen, loputon tutkimusmatka siihen, miten kaksi erilaista ihmistä voivat yhdessä luoda ja kokea jotain uutta ja yhteistä – mitä se sitten juuri näiden ihmisten kohdalla tarkoittaakaan. Nautinto siitä, että toinen valitsee kulkea samaa matkaa, sehän on jollain tapaa kauneinta ikinä. Sama pätee myös ystävyyssuhteisiin.
”Eron perimmäinen syy on aina jommankumman kokemus siitä, ettei tule suhteessa rakastetuksi tai arvostetuksi.”
Yksi suuri opin paikka itselle on ollut osoittaa sanoilla toisen tärkeys. Pitkään kanavoin välittämisen ilmaisun vain tekoihin, väitin, että teot merkitsevät enemmän kuin sanat. Ehkä merkitsevätkin, mutta unohdin yhden asian, ne eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Kukapa ei haluaisi kuulla ja tuntea olevansa hyvä, haluttu ja viehättävä. Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen ovat täysin inhimillisiä tarpeita.
Havahduin siihen vuosia sitten, muistan vieläkin päivän, joka laittoi pyörän liikkeelle. Kehuminen oli tuntunut oudolta, teennäiseltä, joten en ollut tehnyt sitä. Mutta miten se olisikaan voinut tuntua luontevalta, kun en ollut koskaan opetellut sitä taitoa? Lapsena olin tottunut vähätellyksi tulemiseen ja kehujen vastaanottaminen vielä tänäkin päivänä on vaikeaa. Kun viime viikolla puhelimessa kerroin lähes arastellen onnistumisestani ystävälle, totesi hän, että käytössäni on ferrarin kone, mutta kuvittelen ajavani kuplavolkkaria. ”Mutta mitä muutakaan sä voisit tuolla taustalla”, jatkoi hän lempeästi.
Tietenkin, sekin on peruja ympäristöstä, johon olen kasvanut. En ole ihan varma, kuinka paljon enää osaan muuttaa katsetta, jolla tarkastelen peilin näkymää, mutta jos johonkin voin suoraan vaikuttaa, on se, tuntevatko läheiseni itsensä seurassani ferrariksi vai volkkariksi. Vaikka kehujen vastaanottaminen olisi vaikeaa, kyllähän me kaikki tiedämme sen aidon kehun tuoman kivan läikähdyksen jossain sisällä. Ja juuri sen tunteen haluan voida tarjota, en halua, että läheiseni arvailevat, vaan että he tietävät.
Joskus kuvittelin, että kehuminen tekee minusta heikomman. Mikä naurettava ajatus, aivan kuin ihmissuhde olisi valtataistelu. Jälleen kerran vääristynyt heijastus todellisuudesta, jonka olin oppinut kotoa. 26-vuotiaana päätin asennoitua toisin. Pala palalta opettelin hyvien sanojen lähettämisen. Muistutin itseäni jatkuvasti siitä, että vaikka oman pään sisällä kaikki huutaa teennäisyyttä, ei muu maailma kuule samaa jos sanoma kuitenkin on aito. Oman mielen vastaan laittaminen on vain kokemuksen puutetta, mutta onneksi kokemusta voi hankkia toistojen kautta.
Olen huomannut mikä välitön vaikutus sillä on ollut, että olen alkanut huomioimaan toisia myös sanallisesti. Ihmiset ovat persoja hyville sanoille. Siksi ihmettelenkin, miten vähän kehumme toisiamme. Ne ovat meille vain sanoja, maksuttomia lähettää, mutta vastaanottajalle arvokkaita palasia, jotka rakentavat merkityksellisyyttä ja sitovat suhdetta – kukapa ei mieluummin olisi ihmissuhteessa, jossa tietää toisen haluavan ja arvostavan, kuin suhteessa, jossa niinkin tärkeät viestit joutuu hapuillen hakemaan rivien välistä. Varpaillaan olo pitää mielenkiintoa yllä vain rajallisen ajan. Hyvät sanat ovat pieni asia, jolla rakennetaan toisen arvokkaaksi ja rakastetuksi tuntemisen kokemusta. Ja hyvä kiertää, arvostetuksi ja arvokkaaksi itsensä kokeva ihminen haluaa antaa parastaan, uskaltaa olla enemmän auki. Sillä yhtälöllä on parhaat mahdollisuudet onnistumiseen ja nautintoon. Sanojen merkitystä nimittäin fyysisen nautinnon palasena, välillisesti tai suoraan, ei pidä vähätellä.
Koen, että helposti ohitetaan omien pienien tekojen vaikutusta ja ajaudutaan ulkoistamaan vastuu kuvittelemalla, että asiat ja suhteet menevät kuten niiden on tarkoitus mennä. Mitä vielä, me olemme tiukasti kiinni ohjaajan paikalla ja voimme vaikuttaa asioihin, opetella uutta ja ohjata uudelleen vielä aikuisiälläkin. Oppiminen ei ehkä tapahdu yhtä nopeasti kuin nuorena, mutta olemme edelleen erittäin kykeneväisiä siihen ja toisaalta omaamme arvokasta perspektiiviä.
Kaikkeen ei tietenkään voi vaikuttaa, eikä pidäkään. Maailma menee silti eteenpäin ja tulipaloja syttyy ja sammuu, mutta aika monesta asioista pystymme tekemään parempia pienillä valinnoilla, kuten ihan vaikka sanomalla asioita hyvällä tarkoituksella ääneen. Kysymällä ja kertomalla. Niin, ja kehumalla sekä kannustamalla, tietenkin.
Liputankin vahvasti vuorovaikutustaitojen opetuksen puolesta jo kouluissa, eikä aikuisena kursseille hakeutumisessa ole mitään typerää, päinvastoin. Kyseessä kun on taito, jota väistämättä tarvitsemme päivittäin, sillä vaikka kuinka yrittäisi, vuorovaikutustilanteilta on lähes mahdotonta välttyä.
Tästä aiheesta tuli mieleen, että suosittelen Väestöliiton Tunnekeskeistä parisuhdekurssia, jonka voi tehdä näppärästi maksutta kotisohvalta käsin! Toinen vähän eriteemainen suositus on Anu Silfverbergin (ah, rakastan Anua!) kauneusihanteita käsittelevää esseetä, jonka erittäin löysällä aasinsillalla voi ujuttaa kommunikaatioon – aihe, jonka koen itselleni läheiseksi ja myös sellaiseksi, josta pitäisi puhua uteliaasti tutkaillen enemmänkin.
