Pyöräily, se sujui paremmin kuin odotin. Ihan toisella tapaa kuin kaksi edellistä, ja samalla ainoaa aikuisikäni kertaa. Alku oli haparoivaa, mielessä juoksi kaikki onnettomuusuhat ja pyörä tuntui menevän omapäisesti siksakkia suoran linjan sijaan. Jarrutuksen kanssa oli haasteita, jopa siinä määrin, että törmäsin aitaan, onneksi rauhallisella nopeudella. Pikkuhiljaa rytmi alkoi löytyä ja Kuusisaaressa uskalsin jo vähän kokeilla vauhtia. Taisin kyllä näyttää melko koomiselle. Teitä ylitin pyörä jalojen välissä taapertaen, naarmutin jalkojani kun yritin ponnistella liikkeelle ja pysähtelin milloin minnekin uuden törmäysuhan ilmestyessä kuvaan. Onneksi valitsimme rauhallisimmat reitit.
Näin rohkeasti en ole uskaltanut kohdata polkypyörää kahteenkymmeneen vuoteen ja varovaisesti sanon, että voisin ajatella kokeilevani vielä tänä kesänä toiste. Yksin en tosin taida vielä uskaltaa, mutta seurassa. Enkä ihan keskustan vilinässä, mutta jossain rauhassa ja muiden tieltä poissa. Kaupunkipyörä kuitenkin paljasti matkaksi peräti yli seitsemän kilometriä, joten näin pyöräilyä lähes pelänneenä uudelleenaloittelijana ajattelen ylittäneeni monin verroin omat odotukseni. Ehkä kannustavalla seurallakin oli vaikutuksensa, ja kauniilla kesäillalla.
Illalla ajattelin ansainneeni lasin viiniä itsensä ylittämisen kunniaksi. Lasin äärellä pohdin jälleen omia ura- ja arkikuvioita sekä tunnustelin innostuksen lähteitä, ties kuinka monetta kertaa. Analysoin puhki sen, miksi maailman tuntemattomat kohteet vetävät niin puoleensa ja miksi tunnen kaipuuta koskettaviin hetkiin. Pohdin, miten tulevaisuuden mahdollisuuksia voisi ajatella ihan kokonaan laatikon ulkopuolelta.
Keskellä yötä istuimme syömään aamupalaa. Olin unohtanut sanoa, etten saa seuraavana päivänä syödä ennen iltapäivän lääkäriä, niinpä mies kattoi aamuksi varatun aamiaisen yöllä, kun vielä oli lupa ruokaan. Ei huonompi tapa lopettaa päivä.
Tänään kärvistelin ilman aamukahvia iltapäivään asti, kumman vaikeaa, toisin kuin syömättömyys. Kävin lääkärissä ja sain huonompia uutisia kuin olin toivonut. Hyvä puoli on, että sain vahvistuksen kipujeni alkuperälle. Voisi kuulemma odottaa olevan kovemmatkin kuin ovat. Siitä ehkä kiitos nykyiselle ruokavaliolleni ja edes keskiaktiiviselle arjelle, jotka ovat pitäneet kehoa jotenkin kuosissa. Sain ohjeet, milloin lähteä ensiapuun ja kouraan kipulääkereseptin, varmuuden vuoksi. Nyt yritän keskittyä viikonloppuun, sillä loput tulokset tulevat vasta maanantaina ja saan selvyyttä, kuinka nopeasti pääsen (tai joudun) leikkaukseen, ja pääsen kerryttämään kehoni arpimäärää. Kuulemma pian. Mitä se sitten ikinä käytännössä tarkoittaakaan.
Nyt olen upottautunut sohvannurkkaan puuvillaviltin alle, syön jääkaapin jämistä koottua smoothieta, kuuntelen musiikkia ja katselen ikkunasta avautuvaa kesäkauneuteensa herännyttä merimaisemaa – ikkuna tietenkin niin avoinna, että kevyt tuuli sopivan hetken tullen ulottuu iholle asti. Paljon ajatuksia päässä ja ristiriitainen olo. Onnea eilisen kaltaisista hetkistä, harmia tämän päivän jutuista. Väsymystä, mutta kuitenkin rauhaa siitä, että edessä on kahden päivän vapaa. Tai melkein. Vähän töitä, mutta onneksi ne voi tehdä sängystä tai sohvalta käsin.
Ihanaa viikonloppua teille, kiva kun olette siellä!
Pysykää muten kuulolla, sillä ihan viimeistään ylihuomenna tulossa postaus kivalla uniikilla alevinkillä.
