Elämä on näyttänyt tympeän yksipuoliselta viime aikoina.
Nenäliinoja. HBO:ta. Peiton alle piiloutumista ja villasukkia. Kuulostaa melkein sydänsuruilta, mutta ei, edelleen sitä flunssaa. Luulin sen jo helpottavan, mutta palasikin voimalla jälkitaudin kera.
Mitäs en suhtautunut riittävällä vakavuudella alussa vaan matkasin toimistolle vaikka olo kyllä ilmoitteli, että nyt ei ehkä pitäisi. Tyhmää tunnollisuutta, kipeänä toimistolla kun ei hyödytä yhtään ketään, pikemminkin päinvastoin. Lääkärillä käynti herätti ja jäin suosiolla kotiin, päätin, että tänä viikonloppuna paranen, sillä en halua siirtyä reseptinenäsumutteita kovempiin lääkkeisiin.
Lepääminen on vaikeaa. Paikoillaan olo ylipäätään. Etenkin niinä hetkinä kun olo tuntuu vähän paremmalta. Silloin tekisi jo mieli lähteä liikkeelle, mutta nyt yritän olla toistamatta samaa virhettä uudelleen. Olen kuunnellut Spotifyn suosikkilistoja yhä uudelleen, siirtynyt sängyltä sohvalle ja sohvalta sängylle. Niin, ja kahlannut läpi HBO Nordicin tarjontaa. Game of Thronesin ja stand uppia. Ja kerrassaan kiehtovan The Handmaid’s Talen, lämmin suositus sille. Nyt meneillään on The Leftovers, josta en vielä tiedä mitä mieltä olen.
Mieluummin toki olisin ulkona kuin ruudun ääressä, ärsyttää kieltäytyä kiinnostavista jutuista, mutta yritän muistuttaa itseäni, että mitä kärsivällisempi olen nyt, sitä nopeammin pääsen liikkeelle. Ja liikkumaan. Parin viikon sairastamisesta keho tuntuu nuutuneelta ja kulahtaneelta, heikolta. En malta odottaa, että pääsee sujauttamaan treenikengät jalkaan. Voi kunpa jo ensi hädin tuskin muistaisin koko syysflunssaa!
