Kohtaamiseni Prahan kanssa oli kaunis. Vietin viikonlopun itsekseni ja hämmennyin siitä, etten oikeastaan edes kaivannut ketään seurakseni. Vaihdetut sanat viikonlopun aikana rajoittuivat ravintolan tilauksiin ja kaupan kiitoksiin, muuten vastaanotin kaupungin hiljaisuudessa, mutten kuitenkaan yksinäisyydessä. Seura oli niin huikeaa, että aika lensi. Nautin rauhasta ja rauhallisuudesta, kiireettömyydestä. Siitä, että seuraavan askeleen suunnan määritin vain minä. En pitänyt kiirettä, poikkesin kahviloihin, kaivoin kirjan esiin ja lepuutin jalkojani. Ostin sivukadun konditoriasta herkkuja ja pujahdin kukkivien kirsikkapuiden katveeseen välipalalle. Aistit olivat auki. Tarkkailin muita ja katselin kaikkea ajatuksen kanssa.
Toisinaan kuljin kartta kädessä, välillä päämäärättömästi, mutta yhtä lailla itsenäisyydestä nauttien. Kuvittelin, että upea näkymä tarvitsee rinnalleen toisen, jonka kanssa tuplata ilo jakamalla se, mutta opin, että upea maisema on yhtä upea myös yksin ja seurana illallisella toimii niin hyvä kirja kuin ikkunan vierestä valitun pöydän luota avautuva maisemakin. En antanut mahdollisten eksymisten huolettaa, tietäessäni kiinnittäväni usein enemmän huomiota yksityiskohtiin, kadunkulmien ja käännösten sijaan. Tiesin, että löytäisin aina takaisin, jotenkin. Ja usein vain eksymällä voi löytää jotain sellaista, mitä ei edes tiennyt etsivänsä. Kun ajattelin, että pitäisikö jo kääntyä takaisin, päätin kävellä vielä yhden korttelin lisää. Kun mietin, kuinka pitkä matka takaisin on, muistutin, ettei ole kiire minnekään.
Istuessani kahvilla Kaarlensillan kupeessa mietin, että vaikka olen matkalla fyysisesti yksin, kannan mukanani montaa. Tavallaan te jaoitte palan matkaa kanssani ja kaikki ystäväni eksyivät ajatuksiini niin usein, että oli kuin he olisivat jollain tavoin olleet mukana hetkissä. Herkistyin muistuttamaan erästä heistä tärkeydestään, sitä ei kai voi sanoa liian usein. Nostin kahvikupin huulille ja hymyilin rentoutta.
