Maailmantuska lepää harteillani pysyvänä tunteena, mutta tällä viikolla tunne on ollut erityisen voimakas.
Olen lukenut arvioita ilmastonmuutoksesta, kuunnellut holokaustista ja Tasmanian aboriginaalien kohtalosta. Olen miettinyt Ruandan kansanmurhaan johtaneita asioita ja pohtinut, mikä on eurooppalaisten kollektiivinen vastuu siirtomaa-ajoista ja kaikesta tuhosta, niin ihmishenkien, kulttuuriperinnön kuin luonnon monimuotoisuuden suhteen. Ylipäätään olen surrut sitä, miten vallanhimoinen ja verinen historiamme on, ja miten ylläpidämme linjaa yhä tänä päivänä. Ei tarvitse kuin vaikka katsoa uiguurien tilannetta tai siirtää katseensa teollisten maiden tuotantoeläinten kohteluun.
Pahoinvointi ravisuttaa kehoa kaiken sen tiedon äärellä ja pari päivää sitten vuodatin kyyneleitä bussissa maskini suojassa. Tieto tekee kipeää, mutta ajattelen, että historiaa on pakko katsoa silmiin, jotta oppisimme virheistä. Mutta ihmisen muisti on surullisen lyhyt.
Tällä viikolla moni päivä on tuonut uusia turhauttavia tiedon palasia.
Kun luin Puolan uudesta aborttilinjauksesta kiukku lävisti kehon. Pieni lohtu on, että Suomessa sentään kansalaisaloite aborttilain päivityksestä etenee eduskunnan käsittelyyn. Se ei tosin puolalaisia naisia lämmitä, mutta ehkä maailman mittakaavalla kaksi askelta eteen ja yksi taakse. Asenteet kyllä muuttuvat, mutta pelottavan hitaasti huomioiden sen, miten nopeasti meidän pitäisi omaksua uutta voidaksemme muuttaa merkittävästi asioiden kulkusuuntaa.
Mies on todennut, että ajattelen asioita aina niin luontevasti muiden näkökulmasta. Pystyn helposti asettumaan erilaisiin näkökulmiin, tilanteisiin sekä tunteisiin. Lisäksi oikeudentajuni on erityisen vahva. Ehkä juuri niiden ominaisuuksien takia usein tuntuu kuin kantaisin maailman kaikkea kipua olkapäilläni, sillä maailman tapahtumat ovat usein epätasa-arvoisia, epäreiluja ja kärsimystä riittää. On paljon hyvääkin, onneksi, mutta usein tuntosarveni ovat herkemmät heikommassa asemassa oleville.
Joskus toivoin, että nuo ominaisuudet lientyisivät iän karttuessa, mutta oikeastaan on käynyt päinvastoin. Vuosi vuodelta tieto lisääntyy ja mitä enemmän tiedän, sitä enemmän näen epäkohtia ja myös myötäelän niiden vaikutuksia. Jos piirteessä on jotain hyvää, niin se, että oman elämän kuopat eivät koskaan tunnu järin suurilta, sillä verrattuna siihen, mitä ihmiset ja eläimet ovat vuosituhansien saatossa joutuneet kokemaan, oikeastaan kaikki mitä nykyisissä elinoloissa voi realistisesti vastaani tulla, on lopulta siihen verrattuna vähäpätöistä.
