Piti vielä eilen palata blogin äärelle, mutta olin kertakaikkiaan niin koomassa illan, etten saanut yhtään mitään aikaiseksi. Kun oli ollut jännittynyt koko päivän, iski mieletön väsymysaalto samantien kun pääsin kuvauspaikan ovesta ulos ja ajatus alkoi kulkea vasta parin tunnin kuluttua. Ensin oli nollatila, sitten hitaasti alkoi vaivata itseään kaikella, mitä olisi pitänyt sanoa ja mitä tuli sanottua. Tiedättekö ne ihmiset, joita pieni paine tuntuu ruokkivan tavallista parempaan suoritukseen? Noh, minä en todellakaan kuulu niihin, päinvastoin; alarimaa hivotaan hyytävästi. Onneksi kuvausryhmä oli juuri niin rento kuin minulle oli lupailtu, joten kaikkein suurimmat suoriutumispaineet asetin kai itse itselleni.
Selvisin hengissä (voitto!), vaikka olin jo miettinyt kauhuskenaariota, että jännityksestä pyörryn tai menetän puhekykyni kokonaan kesken kaiken (ja mies, joka oli henkisenä tukenani, joutuisi tuuraamaan kuvaukset loppuun vaaleassa peruukissa ja pinkissä huulipunassa). Silti, en ole yhtään varma uskallanko katsoa lopputulosta sitten joskus loppukesästä kun se tulee ulos. Tuoreessa muistissa on, kuinka tuskallista oli aikoinaan katsoa työpaikan esiintymiskoulutuksessa kuvattu video omasta puheesta. Todella tuskallista.
