Matkan jälkeinen melankolia. En oikein tiedä millä muullakaan matkaa seuraavaa hetken alakuloisuuden tilaa kutsua, mutta se tulee sieltä ihan joka kerta. Vaikka olon tietää iskevän ja myös lähtevän, silti se virittää mielen hetkeksi matalille taajuuksille.
Tuntuu vaikealta käsittää, että vielä eilen yöllä on istunut liitoksistaan hajoavan pakettiauton takana matkaten Tiraspolista Chisinauhun. Tänä aamuna herännyt Moldovan pääkaupungista ennen auringon nousua ja palannut tänne, kotiin. Käynyt hakemassa lounas Café Ekbergistä ja kuunnellut etäisiä Flown ääniä. Niin, ja luopunut seurasta, jonka kylkeen kahdeksassa päivässä kiinnittyi. Olla yhtäkkiä tässä sängyllä yksin, yrittää katsoa nettisarjoja pystymättä kuitenkaan keskittymään oikein mihinkään.
Niin paljon nopeasti muuttuneita asioita, että mieli tuntuu olevan hetken hukassa. Matkanteon väsymyskin taitaa painaa. On vaikea sisäistää, että reissu meni jo ja edessä on arki. Haluaisi niin pitää kiinni siitä matkan seikkailuhengestä.
Mutta arki tulee imaisemaan mukaansa taas, niin se tekee joka kerta. Ja tulee uusia matkoja ja kokemuksia. Tämä hetken melankolia vain täytyy sietää samoi kuin vaikka kävelystä hiertyneet jalat. Hetken koskee, mutta ne paranee.
Matka oli ihana. Milloin ei olisi? Vaikka ajatus oli ottaa rennosti, taisimmekin taas ahmia matkaan aika paljon. Mutta miten paljon näimme ja koimmekaan!
Kuinka istuimme Kiovan hautausmaalla juomassa shotit vainajan muistolle tai kuuntelimme sisältä kantautuvaa kaunista musiikkia St. Michael’s Cathedralin varjossa. Tai seikkailimme rähjäisessä Chisinaussa ja etsimme kaupungin kätkettyjä helmiä. Ajelimme kuoppaisilla teillä läpi Moldovan kylien ja peltojen, makoilimme keskiyön tunteina ulkona viiniviljelmien keskellä katselemassa tähtiä.
Tai luulimme hetken auton hajonneen keskellä yötä keskelle hiljaista maaseutua. Tai miten mutkien kautta löysimme itsemme Transnistiran lähiöstä paikallisen kotoa juomasta kahvia, kommunikoiden kuka milläkin kielellä. Kortteleista, jotka vielä 15 vuotta olivat mafian hallitsemia kulmia. Kuinka sain emännältä lahjaksi banaanin, joka kulkeutui mukana Suomeen asti. Ja kun kokemattomina kuskeina selätimme Odessan ruuhkan ja lopulta pääsimme Potjomkinin portaille katselemaan Mustaamerta.
Miten onnellinen olenkaan, että sain kokea kaiken sen ja paljon enemmän. Niin monta uutta tarinaa kertyi viikossa, mutta juuri nyt kaipaan kovasti takaisin. Koti tuntuu hiljaiselle ja tylsällä tavalla tutulle. Lomasta luopumisen tuskaa, jota voi onneksi helpottaa palaamalla postausten muodossa takaisin matkalle.
Kuvia en ole vielä purkanut, oikeastaan en ole tehnyt paljon enempää reissun paketoimiseen kuin avannut matkalaukun. Jos vaikka huomenna edes kuvat, sitten pala kerrallaan kohti arkea ja uutta työtä.
