Viikonloppu on ollut todella täynnä ohjelmaa, minkä myötä kroppa on vielä vähän väsynyt ja mieli seilaa muissa maisemissa. Samaan aikaan kotona huutaa kaikki keskeneräinen työhön tarttumista ja ulkona paistaa aurinko niin, että tunnen pienen pistoksen siitä, että olen sisällä. Ikkunassa pörrää ampiainen ja kevyessä tuulessa keinuvat kukkaloistoon heränneet sisäpihan puut näyttävät juuri nyt aivan erityisen kauniilta. Tänään kuitenkin kotityöt ovat vieneet voiton, kuten muutenkin viime aikoina. Olen katsellut tätä muuton jälkeistä epäjärjestystä niin kauan, että nyt on iskenyt joku ihmeellinen pakko saada kaikki ihan heti just nyt kuntoon. Alkukevät meni kodinlaiton osalta ja vähän kaiken muunkin suhteen hitaanlaisesti, ensin toipuessa viime vuodesta ja sitten totutellessa uuteen rytmiin. Näköjään käyn aurinkoenergialla, sillä olen viime aikoina saanutkin paljon aikaan, mutta samalla tuntuu, etten kuitenkaan (omasta mielestä) riittävästi kotiin käytettyyn aikaan nähden.
Samaan aikaan kihisen mielessäni kun olen päivän imuroinut, istuttanut, lajitellut, järjestänyt, tiskannut ja mitä milloinkin (enkä muuten ikinä olisi osannut arvata, että nämä kaikki tuntuvat ihan kokopäivän vieviltä jutuilta, joko se kertoo minun epäjärjestelmällisyydestä, meidän tavaramäärästä tai sitten ihan vain lähtötilanteen kaameudesta) ja mies saapuu töistä ja purkaa ostoksensa keskelle lattiaa jättäen pussit ja paperit siihen, tai muuten vain ei huomaa päivän aikana tapahtunutta muutosta. Naurattaa, sillä enhän minä yleensä tällaisiin jaksa kiinnittää huomiota, olenhan itsekin tosi suurpiirteinen. Ehkä ongelmana onkin se, että todella inhoan siivoamista, niinpä kun vaivalla ja hammasta purren on pakottanut itsensä saamaan jotain aikaan ja viemään muutosta eteenpäin, vaikka mieluummin tekisi melkein mitä tahansa muuta, niin sitten pienikin takapakki tai välinpitämättömyys iskee voimakkaasti ja tuntuu hetkellisesti melkein mielenosoitukselta kotitöihin upotettua aikaa kohtaan. Siitäkin huolimatta, että itsekin hyvin tietää miten hölmöltä ja pieneltä se kuulostaa kokonaiskuvaan nähden, äkkiäkös minä ne seuraavana päivänä noukin sivuun. Jos en ole aiemmin näistä pingottanut, niin ehkei kannata nytkään aloittaa!
Meillä on asetelma kotijuttujen osalta kokenut sen jälkeen ison muutoksen kun jättäydyin päivätöistä, käytännössä siis kotiaskareet ja erityisesti se siivous lankesivat kokonaan minulle ja se on toki vaatinut vähän totuttelua. Tietenkin ymmärrän sen hyvin, kun nyt olen enemmän kotona niin onhan se ihan luonnollista, että isompi osa näistä jutuista kasautuu harteilleni. Vastavuoroisesti kun taas mies hoitaa ruokaostoksia ja sen sellaista. Mutta myönnettävä kyllä on, että toimistoarki alkaa houkuttelemaan ja kuulostamaan eri leppoisalta jo ihan sillä ettei tarvitsisi yksin kuurata vessaa, siivota, tiskata tai viedä roskia. Tykkään olla kotona, mutten nauti puunaamisesta, asettelusta ja loputtomasta sisustamisesta. En siis todella ole kotirouvatyyppiä, en yhtään. Enkä voisi koskaan kuvitellakaan ihan tosissani jääväni ns.pitämään kotia yllä. Millään tapaa väheksymättä sitä, vaan juuri päinvastoin, sehän on vissiin yleensäkin varsin vähän kiitosta keräävää, mutta kuitenkin ihan jatkuvaa työtä! Heh, eikä meillä edes ole lapsia! Voi että, väitän etten tiedä mitään siitä, millaista lapsiperheen kotiarjen pyörittäminen on! Olen aina ihmetellyt, miten ihmiset siitä selviävät ja silmät lautasina kunnioituksesta kuunnellut aikatauluista, muistilistoista ja rutiineista. Mutta toisaalta ymmärrän, että ihminen myös sopeutuu nopeasti uusiin tilanteisiin ja toki, joillekin taas perhearki on se juttu, joka antaa virtaa muuhun elämään.
Kevään aikana olenkin oppinut sen, ettei minusta ole työskentelemään täysin kotoa käsin, vaikka itsenäisesti kyllä, mutta kotona painaa ne kotivelvollisuudet ja sitä tasapainoilee jatkuvasti pyykkipussin ja työjuttujen välillä. Samalla myös käsitys siitä, että haluan työskennellä omaehtoisesti ja itsenäisesti on vahvistunut, kuten myös se, että kaipaan sitä, että voin syventyä johonkin rauhassa ja innostua omalla painollani. Olenkin nauttinut tänä keväänä blogistani (tätä koti kuntoon -vaihetta lukuun ottamatta) ihan toisella tapaa ja parhaita hetkiä kevään aikana ovat ne, joissa pääsen läppärin kanssa kahvilaan ja olen siinä, minä ja ideat, eikä aikatauluja tai häiriötekijöitä ole. Tämä kevät on siis tehnyt todella monella tapaa hyvää, ja kuten itse toivoinkin, antanut uuden näkökulman tarkastella itseä ja toiveita tulevan suhteen.
Seuraa blogiani Facebookissa, Instagramissa, Blogilistalla ja Bloglovin’ssa.
