Aloitetaan siitä, mihin ihastuin ensin, eli kynsilakasta. Jälleen. Mutta kun ne vain ovat niin kivaa arjen pientä piristystä ja hauskaa värileikkiä. Helppoa ja halpaa hupia. Kynsilakoissa sävyt mintunvihreästä turkoosiin ovat ihastuttaneet kovasti jo ainakin parin vuoden ajan. Omistankin hälyttävän monta juuri niillä sävyaalloilla seilaavaa kynsilakkaa, mutta kaikki kuitenkin sopivasti vähän eri vivahtein. Haalean mintunvihreä, tai ututurkoosi kuten joskus tapaan kutsua, on älyttömän nätti väri ja kaiken lisäksi se sopii kivasti yhteen niin monen asun kanssa. Kun on hailakan mintut kynnet, suurin osa väreistä käy ainakin riittävän hyvin yksiin. Sävy ei riitele minkään kanssa eikä hyppää silmille, mutta pehmentää tarvittessa tai tuo ripauksen leikkisyyttä niin halutessa.
Uusin mintunvihreä ihastukseni on blogin kautta saatu Pronails Early Adopter (338), joka on yksinkertaisesti täydellinen sävy! Lakkapullo ei ole yhtä karkki kuin väri, mutta sisältö on kultaa. Lakka on vahvapigmenttistä, kaksi kerrosta riittää kuten näissä kuvan kynsissä, kuivuu ripeästi ja pysyy hämmästyttävän hyvin ilman päällyslakkaakin. Maalasin kynnet viime sunnuntaina ja ajatuksissa oli tänään vaihtaa kynsien väriä, mutta kun ovat vielä niin hyvässä kunnossa niin en taidakaan raaskia.
Sitten se toinen, huomasitteko? Kyllä, sormus. Muistatteko milloin olisitte viimeksi nähneet blogissani sormuksen? Niinpä, kiteytettynä voisi sanoa, etten koskaan käytä sormuksia, joten tämä on todella uutta. Ei sillä, ettenkö tahtoisi, mutta kun en vain osaa. Tämän kohdalla halusin saada aikaan muutoksen ja oppia kaikkien niiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen. Sormus on muodoltaan hauska, vähän erilainen mutta moneen sopiva. Niin, ja se on väriltään ruusukultainen, tietty! Itse asiassa tähän COSin sormukseen törmäsin jo Köpiksessä, mutta sitä aikani pyöriteltyä jätin liikkeeseen. Kotiuduttua tulin katumapäälle ja oli pakko käydä kurkkimassa josko niitä olisi myös Helsingin myymälässä ja kyllä vain, niinpä korjasin virheen ja kiikutin rinkulan kassalle.
En tiedä johtuuko se ahtaanpaikankammostani vai mistä, mutta ajatus juuri ja juuri mahtuvasta metallirinkulasta ahdistaa. Pelkään hulluna sormuksen jämähtämistä ja sellaisen pienikin liimautuminen kiinni sormeen saa aikaan melkein primitiivisen hetkellisen paniikin tunteen, jossa tulee pakonomainen tarve repiä sormus voimalla irti mahdollisimman nopeasti, vaikka se siinä tilanteessa ei olisikaan se kivuttomin ratkaisu. Niinpä käyttäisin mieluummin löysää rinkulaa, mutta eihän se sitten kuitenkaan istu kauniisti, saattaapa vielä tipahtaa pois ja hukkua. Sormus siis todella vaatii vähän totuttelua. Huomaan varmistelevani tämän kanssa, että liikkuuhan se tarpeeksi ja vekslaan sitä sormesta toiseen kunnes jossain vaiheessa päivää sujautan sivutaskuun. Mutta en vielä luovuta, ehkä pikkuhiljaa totun.
Seuraa blogiani Facebookissa, Instagramissa, Blogilistalla ja Bloglovin’ssa.
