Aamulla on valotonta, vaikka kello on jo pitkälle päälle kahdeksan. Tuntuu kuin olisi herännyt aikaisemmin kuin onkaan. Viipyilen sängyssä ja koti vaikuttaa oudolle. Yöllä saapuessa muistan ajatelleeni, että tällaiseksikö sen jätin. Aamun hetket kuluvat ja löydän itseni harmittelemasta, että muistin kyllä ostaa lentokentältä kauramaitoa, mutten vettä aamukahviin.
Katselen ikkunasta valkeahkoa näkymää ja se tuntuu vieraalle, oma olo tuntuu. Yritän tottua ajatukseen, että ulos lähtiessä joutuu vetämään sukkahousut ja villapaidan päälle. Etsin eteisen laatikoista sormikkaita. Ulkona joku on piirtänyt miehen sukupuolielimet auton takaikkunan hentoon lumikerrokseen. Lähikaupassa silmäilen tuorehyllyn valikoimaa ja kaikki näyttää jotenkin surulliselle. Päärynä on harmaa, avokadot kivikovia, vähät mandariinit käpristyneitä ja pikkuiset nuupahtaneet parsat maksavat saman verran kuin menneiden päivien lounaani. Vaihdan kauppaa, mutta näky ei muutu. Kassalle kävellessä jään hölmistyneenä tuijottamaan glögihyllyä ja joulusuklaita. Muistan, että huomenna on joulukuu.
Päätä särkee, olo on melkein krapulainen. Aivan kuin olisi suurikin jetlag, vaikka oikeasti kelloa täytyi siirtää vain tunnilla. Mutta henkinen ero on enemmän. Paljon enemmän. Ero tuntuu iholla, verkkokalvoilla, joka aistissa. Tuntuu, kuin olisi ollut poissa paljon pidempään kuin kaksi vaivaista viikkoa. Siinä, missä tuollainen aika arjessa sujahtaa ohi silmänräpäyksessä, nyt se aika on avannut ovia uusiin maailmoihin. Oikeastaan se kaikki, mitä menneenä kahtena viikkona olen päässyt kokemaan, hengästyttää. Uskomattoman paljon. Niin paljon enemmän kuin osasin odottaa. Ja niin erilaista kuin kuvittelin. Nuo menneet viikot ovat olleet intensiiviset, kokemusrikkaat, inspiroivat. Ei ihme, että olo kotona tuntuu vieraalle. Etäiselle. Oudolle. Paluun melankolia. On se tuttu menneiltäkin matkoilta, mutta nyt vain vyöryi yli erityisen voimakkaana. Tiedän, että arki imaisee kohta mukaansa. Ei mene kuin hetki, ja Afrikka kaikkine mielettömine kokemuksineen tuntuu unenomaisen kaukaiselle.
Sitä ennen on kuitenkin nukuttava pois pään ympärillä painava näkymätön vanne. Ja vastattava reissukyselyihin yhä uudelleen, vaikka juuri nyt tuntuu, etten ihan vielä olisi valmis siihen. On sulateltava hetki ja maisteltava elämyksiä omassa rauhassa.
Mutta Afrikka. Näin vain pintaraapaisun, mutta se sai janoamaan lisää. Puolinukuksissa kuuntelen tarinoita naisista, seikkailijoista ja taiteilijoista, oman aikansa erilaisista, ja samaistun kokemusten kaipuuseen, levottomuuteen. Juuri sitä tunnen nyt, mutta luulen, että huomenna keho ja mieli on jo enemmän yhtä. Ja koti tuntuu taas kodilta.
