En oikein koskaan ole ollut sinut aurinkolasien kanssa. Olen kyllä elämäni aikana omistanut parit hintavammat ja sitten liudan kaikenmoisia halpislaseja, mutta vähän kaikkien kanssa on tuntunut, etteivät ne oikein sovi minulle. Kuitenkin jotain on ollut hyvä käyttää, joten olen ostellut sellaisia jotenkuten käyttökelpoisia. Kun mies alkoi alkukeväästä puhumaan, että uusille aurinkolaiselle olisi hänellä tarvetta, havahduin itsekin saman asian äärelle. Aurinkolasit, tosiaan, siitä olikin aikaa kun viimeksi sellaiset olin tullut hankkineeksi, laadukkaammista puhumattakaan. Siinä siis ohessa kun kuljettiin katsomassa hänelle laseja, kokeilin itsekin monenmoisia – lähinnä toinen toistaan huonommin sopivia.
Kevään aikana olenkin havahtunut erityisesti siihen, kuinka jumittunut olen tiettyihin malleihin ja erityisesti mielikuvaan, ettei yhdetkään lasit vain yksinkertaisesti sovi minulle. Jälkimmäisen käsityksen muuttaminen on vielä työn alla, mutta ainakin kulmikkaisiin suuriin laseihin pysähtyminen on nyt katkaistu. Olen ollut silti itse varovainen ehdottamaan vanhasta linjastani poikkeavaa, mutta onneksi on ollut seuraa, joka valkkaa lasihyllystä toiset kuin mitä itse välttämättä edes tulisi kokeilleeksi.
Niin kävi eräs päivä Stockalla käydessäkin. Pysähdyttiin ohikulkumatkalla aurinkolasihyllyn äärelle, ja mies ojensi kokeiltavakseni ruskeat Versacet, jotka varovaisesti työnsin nenälle. Arvaatte jo varmasti, että se oli sitten siinä. En olisi uskonut, että tykästyisin tämän kauden aurinkolasimuotiin, puhumattakaan, että pyöreähkö linja sopisi minulle, mutta taisin olla väärässä. Kun lasit kerran tuntuivat heti omilta, en jäänyt enää etsimään, vaikka saman henkisiä onkin nyt tarjolla varmaan kaikissa merkeissä ja hintaluokissa. Enkä ole katunut; kotelo on aivan ihana kaivaa laukusta, ja entisiin verrattuna sirot lasit on ilo sujauttaa nenälle. Tykkään, todella – ja nyt on lupa paistaa, vaikka joka päivä! :)
