Tiedättekö sen tunteen kun kiire painaa ja mielessä on miljoona asiaa, mitä pitäisi tehdä ja olet mennyt sopimaan kalenterin täyteen? Tuntuu, ettet sittenkään ehtisi tai jaksaisi sovittuja juttuja vaan jäisit mieluusti ihan vain kotiin yksin verhot kiinni. Päätät kuitenkin lähteä – tai ajattelet, ettet kehtaa enää muuttaa suunnitelmia.
Ensihetkinä vielä väsymys painaa ja mietit, mitenköhän itsestä saa löydettyä energiaa kanssakäymiseen. Menee hetki, toinen. Ehkä syöt, otat lasillisen. Tauhoitut hetken. Ja ennen kuin huomaatkaan, kaikki se väsymys, velvollisuudet ja tympeä fiilis alkaa tuntua kaukaiselle. Vastoin ennakko-odotuksia koetkin iloa siitä, että lopulta kuitenkin lähdit ja olet juuri siinä silloin.
Minulle kävi niin viime viikonloppuna.
Olin sopinut lähteväni Turkuun blogimatkalle Solo Sokos Hotel Turun Seurahuoneen kutsumana, mutta viikko oli ollut kaoottinen. Perjantaina kirjaimellisesti juoksin hikisenä lähtöpisteelle ja olo oli jo valmiiksi nuutunut. Istuin pieneen bussiin, mieli heittelehti.
Söin tarjottua leipää, macaronsin ja mansikoita. Maisema vaihtui ja Helsinki jäi taakse. Jossain siinä kaupunkien välimaastossa mielikin vaihtoi moodiaan. Kun astuin upeaan ja uutuuttaan hohtavan vastikään remontoidun Solo Sokos Hotel Seurahuoneen aulaan, hermostuneisuus oli poissa ja mielessä kihelmöi innostus. Kun kapusin kuudennen kerroksen huoneeseeni, avasin oven ja näin valtavan sängyn kuuden tyynyn kera olin myyty. Tässä ihanassa paikassa saisin viettää yön. Silloin huomasin, että juuri tämä maisemanvaihdos oli sitä, mitä oikeasti tarvitsin. Kotiympyröissä olisin vain ajautunut ajatusrutiinien pyörteisiin ja ollut kokematta niin paljon uutta, kuin tuon vuorokauden aikana Turussa lopulta tulin kokemaan.
Siksikin rakastan maisemanvaihdoksia ja matkailua lähelle ja kauas. Kun vaihtaa tutut kulmat hetkeksi uusiin, mieli ikään kuin virittyy uudelleen ja arki unohtuu kauaksi. Olen usein yöpynyt hotellissa ihan kotikaupungissakin. Siinä vain on jotain äärimmäisen rentouttavaa, että saa sukeltaa valmiiksi pedattuun sänkyyn ja nauttia aamulla valmiiksi katetun aamiaisen, ilman tarvetta siivota tai sanattomia muistuuksia kaikesta keskeneräisestä. Sellainen tekee hyvää parisuhteellekin, yhteiseksi pyhitetty aika ilman ulkopuolisia ärsykkeitä.
Nyt tosin sain nauttia ihan vain omasta ajasta, tosin aktiviteettien äärellä blogikollegoiden ja Seurahuoneen hurmaavan henkilökunnan kanssa.
Kun tavarat huoneeseen jätettyäni astelin hotellin baariin ja sain käteeni lasillisen Mimosaa, tuntui olo raukealta. Ulkona paistoi aurinko ja orastava vehreys vilkkui silmiin jaloitellessa hotellin ympäristössä ja poiketessa Nikkotakkon koruateljeessa.
Korumaisuutta oli lähes vuosisadan ikäisessä Turun Seurahuoneessakin. Oikeastaan pieniä yksityiskohtia ja tarinoita niiden takana oli niin paljon, että harmitti, etten ollut valmistautunut kirjaamaan nippelitietoja muistiin. Muodoilla ja materiaaleilla oli tarinoita, jotka kumpusivat paloina hotellin historiasta tai esineiden alkuperistä. Klassisen helminauhan muoto toistui siellä täällä aina astioista huoneen peiliin ja moniin muihin yksityiskohtiin, joita silmä alkoi huomaamaan kun osasi katsoa.
Rakastan suuntausta, jossa nykyään tusinavaihtoehtojen sijaan ollaan alettu arvostaa uniikkiutta ja materian sijaan elämyksiä. Ketjuhotellin valintakaan ei enää tarkoita varmaa, mutta tylsää kokemusta. Turun Seurahuone on ennen kaikkea boutique-hotelli, jossa on arvotettu eettisiä valintoja ja paikallisuutta. Esimerkiksi hotelliravintolaan on tullut lautasia paikallisesta keramiikkapajasta, Terraviivasta, kestoservetit ovat merten muovijätteestä valmistetut ja katutasossa aukeavan Ravintola Gunnarin menun somisteet ovat ylijäämänahasta.
Ravintola Gunnar
Usean ruokalajin illallisen nautimme persoonallisesti sisustetussa Ravintola Gunnarissa, joka sekin jatkaa Seurahuoneen yksityiskohtia arvostavaa linjaa. Paljon raaka-aineita tulee läheltä ja pääosassa ovat jaettavat annokset.
Ajatuksena on sosiaalisen syömisen lisäksi ollut ruokahävikin minimointi siinä, että kukin syö vähän eri määriä, joten jaettavissa annoksissa hukkaan menee vähemmän.
Ruoka oli herkullisinta vähään aikaan. En oikeastaan edes muista, milloin olen viimeksi syönyt viiden ruokalajin illallisen viineineen. Ainoana kasvissyöjänä sain pieniä annoksia kompensoimaan jaettavien annosten lihavaihtoehtoja, joten nälkä ei jäänyt – päinvastoin. Harvinaista minulle, mutta jälkiruoan saapuessa pöytään olo oli jo niin täynnä, että oli tyydyttävä vain maistamaan (koska kokonaan ilman oleminen ei ole missään tapauksessa vaihtoehto).
Vierailun kanssa samaan ajankohtaan osui Wiklundin kattoterassin avaus. Poikkeuksellisen lämmin kevätilta jatkui kävelemällä muutama kortteli Seurahuoneelta Wiklundin kulmalle ja nousemalla hissillä valtavalle kattoterassille, jossa on niin katettu baari kuin vielä ylempänä neljään suuntaan aukeava avoin terassi. Ja mitkä näkymät! Lämpimässä kesäillassa seistessä ja kaupungin valoja katsoessa tuntui kuin olisi ollut ulkomailla. Näkymä avautui niin laajalle, että vieressä seisova torin työmaakaan ei haitannut. Kattobaarista epäilemättä tulee tämän kesän hitti, ja suosittelen jokaista Turkuun suuntaavaa poikkeamaan paikalla kurkkimassa näkymää (ja ehkä nauttimassa ohessa raikkaan kesäjuoman).
Siinä vaiheessa iltaa alkoi kuitenkin hetkeksi unohtunut väsymys hiipiä ja muutenkin hotellin muhkea sänky vetää puoleensa, joten päätin olla viisas ja lopettaa illan ajoissa saadakseni mahdollisimman monta yöunituntia.
Jos on aikaa ja varusteet, kannattaa muuten ehdottomasti käydä myös hotellin kuntosalilla, joka oli tyylikkäin näkemäni hotellikuntosali ikinä.
Seurahuoneen aamiainen
Turun Seurahuoneessa ihastutti kautta linjan eheä hotellikokemus. Kokonaisuudessa 20-luvun eleganssi kohtasi nykypäivän mukavuudet.
Niin yleisten tilojen, kuntosalin kuin huoneiden sisustus säilytti boutique-henkisen otteensa ja ruokaelämykset vastasivat visuaalisuuden virittämiä standardeja. Jos jo illallinen oli ihana, niin aamiainen oli moninverroin enemmän, kuin mitä osasin odottaa. Seisovassa pöydässä notkuivat laadukkaat herkut ja täysi kymppi esillepanosta. Todella kaunista!
Aamiaisella koitti sama tuska kuin illallisella, tekisi mieli syödä enemmän, mutta ei vain jaksa. Tilaa kuitenkin kannattaa jättää jälkiruoalle, sillä Seurahuoneen aamiaisen makea tarjonta on poikkeuksellisen hyvä. Kaltaiseni herkuille perso kiittää, sillä jos minulta kysytään, yksikään hotelliaamiainen tai brunssi ei ole täysi ilman kunnon jälkiruokaa. Nyt vaihtoehtoja oli useita, keskivertohotellia enemmän. Lempparikseni nousi pienet vohvelit. Plussaa ylipäätään jälkiruokien pienet koot, mikä mahdollisti usean maistamisen mutta vältti ruoan jättämisen.
Kun istuin kotimatkalla junassa olin nukahtaa, mutta samalla äärimmäisen onnellinen, että lähdin. Turku, olit ihana. Ja Seurahuone, upea! Hotellikokemus sai myös aikaan sen, että aloin katselemaan vähän uusiksi tulevan reissun majoituksia, sillä tämä toimi hyvänä muistutuksena sille, miten paljon kokemuksellisesti se pieni ekstra voi antaa. Visuaalisena myös yövyn mieluummin mielenkiintoisessa ympäristössä, joten toivottavasti tulevan matka tarjoilee lisää onnistuneita hotellielämyksiä.
Tein matkan Turkuun Solo Sokos Hotel Seurahuoneelle blogin kautta, eli matka saatu.
Aamiaispöydän kuvat minusta: Souliina.
