Meillä vasta aloitellaan päivää. Mies kömpi aamuyöstä kotiin ja sehän tarkoittaa suoraan seuraavalle päivälle kalpeaa ja hiljaista seuralaista sekä tilauspizzaa. Ensimmäiset sanat irtosivat muutama minuutti sitten, joten ilmeisesti palautuminen elävien kirjoihin on alkanut. Kiitän onneani, etten koskaan ole ollut krapulassa. Huonona puolena tosin on, etten osaa samaistua tuohon maailmanlopun fiilikseen ja herkästi unohdan, ettei pitkäksi venähtänyttä iltaa seuraavalle päivälle oikeasti kannata suunnitella mitään sen isompaa. Tai oikeastaan yhtään mitään. Sitä en kyllä kiellä, etten vastaavaa iltaa joskus itsekin viettäisi, mutta jostain syystä se ei tunnu seuraavana päivänä ja olen aina ihan normaaliin tapaan lähdössä liikkeelle, mutta todellisuus tulee vastaan kun joutuu aamupäivän tuntien aikana tarkistamaan onko se vieressä nukkunut mytty vielä elossa.
Niinpä olen tänään viettänyt hiljaista aamua omassa seurassa, saanut järjesteltyä kuvakansioita ja pähkäillyt, kirjoittaisinko seuraavaksi Dublinista, Hongkongista vaiko Sevillasta. Kallistuin jälkimmäiseen ja menin arastellen katsomaan mitä kuvia Sevillasta on jäljellä. Olen vältellyt toissa kesän Espanjan reissun kuvakansioiden purkamista, sillä en ole ollut valmis kohtaamaan karua totuutta siitä, mitä niistä kaikista ihanista kuvista on jäljellä. Sen matkan jälkeen nimittäin tapahtui kuvatragedia. Koneellani on tapana silloin tällöin nielaista kuvia ja jättää jälkeensä tyhjiä ja puolityhjiä kansioita, niinpä nykyään tapanani on varmuuskopioida tärkeät kansiot heti, mutta arvaatte varmaan jo, mitä Espanjan kohdalla kävi?
Niinpä. Espanjanpa jälkeen en sitä heti muistanut tehdä, tyhjäsin muistikortin ja sattumalta avasin matkakansion kohdatakseni karun totuuden – kohdekansiossa jossa piti olla 300 hurmaavaa kuvaa saattoikin olla jäljellä vain 30. Itkuhan siinä tuli, enkä sittemmin halunnut enää palata seulomaan mitä kuvia on kadonnut ja mitä jäljellä. Nyt päätin katsoa kauheutta silmiin ja aloittaa Sevillasta – onneksi yhden päivän kuvat näyttävät olevan kokonaisuudessaan tallessa, mutta kolmen muun päivän, noh, ruokakuvia näemmä löytyy, mutta ne kaupunkimaisemat ja hotellin terassimme mielettömät katedraalinäkymät? Oi ja voi, miten harmittaa! Noh, enköhän näistä saa silti jotain blogiin koottua, mutta omien kuvamuistojen säilymisen kannalta kirpaisee todella paljon. Ainakin opin, että enää en odota kopioimista kotiin asti…
Mutta, parempaa päivää (iltaa?) kaikille, minä siirryn halimaan elävää kuolluttani.
Seuraa blogiani Facebookissa, Instagramissa, Blogilistalla ja Bloglovin’ssa.
