On raukeita viikonloppuaamuja ja sitten aamuja, jolloin voisi kuvitella olevansa maanantaissa vaikkei olisikaan. Sellaisia kuin vaikka tänään. Kun kulhoon paistoa odottamaan rikotut, kaapin viimeiset kananmunat kaatuvat valuvana limaisena massana lattialle ja kaapista aamupala-astioita kurotellessa juuri se lempilautanen putoaa tiskipöydälle jääneiden lasien päälle, hajottaen sirpaleiksi sekä itsensä että kaiken tielle sattuneen lasisen. Niitä aamuja kun voimat eivät riitä edes kahvipaketin avaamiseen ja peilistä katsoo niin väsyneen näköinen olento, ettei mikään vaate tunnu sopivan. Olisi todella voinut luulla heränneensä maanantaihin, eikä vaarattomalta kuulostavaan torstaihin.
Olisi kai pitänyt ymmärtää jäädä sänkyyn, tai olisipa ollut mahdollista. Huono-onnisuus kun jatkui töissä. Sain taistella koneen kanssa kohtuuttoman pitkään, enkä ainoana. Tekninen tuki toisensa jälkeen yritti ratkaista pulmaa ja työpäivän lähennellessä loppuaan viimeinen yrittäjä lähti selvitystyöhön kaupungin toiselta puolen. Lopputuloksena pahoitteleva hymähdys: hyvä yritys.
Seisoin kelmeässä toimistovalossa ikkunaa vasten ja katselin hämärtyvää harmautta, parin vesipisaran valuessa alas ikkunaruutua. Kun ei enää muutakaan voinut, ajattelin, että on parempi vain mennä suoraan kotiin. Unohtaa ohjelmat, joihin ei olisi oikeasti edes ehtinyt ja olla vain hiljaa. Onneksi huomenna on perjantai, etäpäivä, työrauha ja edessä ihanan rauhallinen viikonloppu (ja uusien aamiaiskulhojen etsintä).
Neule: H&M / Hame: Zara / Bleiseri: Zara / Laukku: Coccinelle / Nilkkurit: Beatrice
Kuvat: Nina, Tunnetila
