Tämä viikko näyttää ihan huomaamatta kietoutuvan hyvän seuran, kiinnostavien kohtaamisten ja hauskojen tapahtumien ympärille.
Eilen illalla kokeilin uutta kesäaktiviteettia (josta myöhemmin lisää) ja nauroin enemmän kuin pitkään aikaan, tänään vein ystävän Hernesaaren rantaan Carlsbergin järjestämään EM-futisiltaan – ajattelin sen olevan varsin sopiva tapa piristää arjen paineiden keskellä kamppailevaa ystävää. Ilta oli ihana, joten oikeaan osui.
Päätarkoitus toki oli ottaa hetki yhteistä aikaa merellisissä puitteissa. Nauttia hyvästä seurasta ja leppoisasta olosta, rentoutua.
Siinä sivussa tuli opittua niin kisoista kuin oluestakin ja tietenkin katsottua ammattilaisten vinkkien saattelemana illan Unkarin ja Portugalin peli, sekä tietenkin juteltua elämän suurista asioita. Kuten vaikka fanituksesta ja siitä, onko Ronaldo hyvännäköinen vai ei.
Kaiken sen lomassa pohdin salaa, miten lohdullinen on ajatus, että vaikka maailma kaatuisi ympärillä, elämässä on ihminen, joka näkee ja kuulee minut. Joka on aina olemassa (sillä tapaa, mitä aina voi ikinä kaiken elämän epävarmuuden keskellä tarkoittaa) ja jolle voi soittaa milloin vain, joka ymmärtää puolikkaista lauseista ja hapuilevista sanoista. Ja ehkä kaikkein parasta, näkee minut sellaisena ihmisenä, jollaisena itsekin haluaisin itseni nähdä. Näkee epävarmat valintani rohkeina ja hapuilevat askeleeni saavutuksina. Saa joka kerta tuntemaan itseni kauniiksi, rohkeaksi ja älykkääksi, silloinkin kun oma mieli väittää itsepäisesti jotain ihan muuta.
Se tunne, siinä on jotain maagista, koukuttavaa. Pelkkä ajatuskin siitä, ettei toinen kuuluisi elämääni ottaa vatsanpohjasta.
Toivon, että osaisin itse olla yhtä hyvä, saada ihmiset lähellä hehkumaan samoin. Siinä tavoitetta, muistaa nähdä kauneus ja aivan erityisesti, muistaa sanoa se yhä uudelleen ääneen.
