Tämä pääsiäinen on ollut kummallinen, erilainen kuin yksikään aiempi. Tai oikeastaan, kuluneet päivät eivät ole edes tuntuneet pääsiäiseltä – vaikkakaan en tiedä, miltä pääsiäisen kuuluisi tuntua?
Näinä päivänä olen miettinyt paljon, hetkittäin ehkä liikaakin. Olen kokenut niin ravisuttavan onnen tunteen, että vuodatin salaa kyyneleen sen vuoksi (ja ei, tätä ei todellakaan tapahdu usein). Vastapainona olen vierittänyt myös näkyvät harmin kyyneleet (tätäkään ei liioin tapahdu usein, yleisesti ottaen en itke kovin helposti) – onneksi eri ihmisten aikaansaamina.
Tunteet ovat seilanneet, mikä niin ikään ei ole itselle tyypillistä. Ehkä erityistä on ollut, että on täytynyt kohdata tunteita, uusia ja ehkä kadotettujakin. Olen saanut muistutuksen siitä, miltä tuntuu olla epävarma, haavoittuvainen, toisaalta kokenut helpotusta siitä, että asiat ja ihmiset osaavat edelleen osua syvälle, saavat jotain hassua ja lapsenomaista liikahtamaan sisällä. Haluamaan lisää.
Samalla olen kantanut muiden murheita ja haudannut niitä sisälleni, kuunnellut, mutten oikein osannut tai halunnut kaataa lastia eteenpäin. Kantanut turhan suurta taakkaa hetkittäin ja miettinyt, kuinka paljon olenkaan terapioinut muita viime viikkoina. Totta kai koen sen kunnia-asiaksi, voida tukea ja tarjota olkapäätä, mutta ei voi kieltää, etteikö se jäisi osin painoksi itselle, veisi voimia ja varjostaisi omaakin arkea.
Tänä pääsiäisenä olen myös tuntenut hassua ikävää äitiä kohtaan. Kaivannut viisautta ja olkapäätä. Jos äiti ei olisi reissussa, olisin napannut junan alle ja käpertynyt viereen, ollut vaan ja puhunut jos siltä silloin olisi tuntunut. Lähtenyt vähän eheämpänä kuin tullut, ainakin rutkasti rakastetumpana ja mustelmille halattuna.
Jos olen kokenut ihania läheisyyden tunteita, olen myös kokenut jonkin asteista yksinäisyyttä, mikä tuntuu hassulta siihen nähden, että olen kuitenkin saanut nauttia hyvästä seurasta. Kaiken kaikkiaan pääsiäispäivät ovat tarjoilleet sellaisia ulottuvuuksia asioihin, joihin tasainen edeltävä arki ei antanut sijaa. Toisaalta se tekee todella hyvää, auttaa antamaan perspektiiviä. Ärsyttävää asiasta tekee se, että normaali kyky järkeistää asioita ei näytä hetkittäin toimivan ja sitä huomaa olevansa loppujen lopuksi melko heikko joidenkin tunteiden äärellä, vaikka haluaisikin kuvitella itsestään ihan jotain muuta.
Se on samalla ihanaa ja kamalaa. Tunteet ruokkivat luovuutta ja parhaimmillaan vetävät syvään hymyyn, saavat aikaan ihanan elossa olemisen tunteen, toisaalta taas on kiva ja erityisesti turvallista kokea hallinnan tunne sekä kyky voida ottaa tarvittaessa etäisyyttä fiiliksiin.
Mutta mitä konkreettista?
Ansku tuli yökylään. Ajatuksena oli ehkä käydä lasillisella jossain ja ainakin syödä sushia. Mutta miten kävi? Istuttiin luonani pöydän ääressä ja juteltiin. Pitkälle aamuyöhön. Syötiin juustoja ja jatkettiin lauseesta ja aiheesta toiseen. Jäi sushit ja ravintolat, mutta teki hyvää, todella hyvää. Herättiin kellon soittoon, syötiin myöhäistä aamiaista ja kankeiltiin uusi päivä käyntiin. Anskusta on hämmentävän lyhyessä ajassa muodostunut sellainen ihminen elämässäni, jota ilman en halua edes yrittää kuvitella arkea. Joidenkin kanssa vain palaset loksahtaa heti paikoilleen.
Jos toinen sai jatkaa kotiin nukkumaan, niin itse kasasin omat hiussuortuvani (erittäin epäonnistuneesti) ojennukseen ja jatkoin illaviettoon toisen tärkeän ihmisen kanssa. Ja jälleen syvälle osuva ilta – vai pitäisikö sanoa yö? Navy Jerry’sin tunnelma valloitti, istuimme samoissa nojatuoleissa tuntitolkulla ja edes valomerkki ei saanut tekemään lähtöä (ja ei, emme ole kumpikaan yökerhoissa viihtyvää sorttia). Mohitot ja kuohuviini. Musiikki ja tunnelma. Haikeus, lämpö ja ilo hetkistä eivät halunneet päästää iltaa loppumaan ja loppujen lopuksi kun suljin silmäni, oli kello ehkä jossain aamukuuden paikkeilla, mutta nukahdin onnellisena. Vain herätäkseni uuteen päivään joskus iltapäivällä, jaksamatta sinä päivänä lainkaan nousta kunnolla.
Sitten olen ottanut valvotut yöt takaisin ja viipyillyt rauhassa sekä freesinä kotona, elänyt kiireetöntä viikonloppua ja ulkoillut. Käynyt itsekseni kävelyllä, jumpassa ja fiilistellyt, paljon. Katsonut rästiin jääneitä sarjoja ja yrittänyt syödä alkupääsiäisen jälkeen terveellisemmin. Niin, ja nauttinut viimeinkin kunnolla puhjenneesta keväästä.
Nyt kokoan ajatuksia alkavaan tynkäviikkoon ja olen oikeastaan varsin tyytyväinen paluusta arkeen. Kiva päästä taas kiinni tuttuun arki- ja yörytmiin.
Ei siis ehkä se tyypillinen pääsiäinen ja tuskin traditioiksi muodostuva, mutta sellaisia elementtejä ja ihmisiä sisältänyt, joiden kuulumisesta elämääni en voisi olla onnellisempi. Kummallista ja osin huvittavaakin tämä vuosien jälkeen pinnalle pulpahtanut sentimentaalisuus.
