Olen kevään aikana pohtinut antamaani ensivaikutelmaa ja blogini välittämää mielikuvaa minusta. Toki aihe on läsnä elämässäni muutenkin säännöllisesti saamieni kommenttien kautta, mutta tänä talvena olen erityisen monta kertaa kuullut, miten vaillinaisesti ensivaikutelmani ilmentää sitä, millainen persoonani on.
Edelleen joudun välillä vääntämään rautalangasta, että blogi ei ole yhtä kuin minä. Ajattelen, että blogi on tapani purkaa kaipuuta kauniiseen, luoda jotain, ei kertoa koko maailmalle mitä kokonaisuudessaan olen – sen näytän niille ihmisille, joiden kanssa jaan arjen yhteisiä hetkiä. Vaikka toki pidempään seuranneet ovat päässeet varmasti paremmin kiinni minuun, sillä tapanani on kaiken hötön lomassa kuitenkin ripotella palasia syvemmältä, mutta ensivaikutelmassa se jää helposti huomaamatta.
Mitä taas tulee ensivaikutelmaan minusta, olen törmännyt läpi aikuisikäni vahvoihin stereotyypittelyihin. Olen lähes koomisuuteen asti kuullut lausahduksen; ”ethän sä olekaan sitä, mitä ensin kuvittelin”. Tosin välillä vähän epäselvää on se, mitä oikeastaan ensin on kuviteltu. Ilmeisesti ei ainakaan kivaa tai skarppia, sillä olen myös kuullut monesti lauseet ”sähän ootkin tosi rento/lämmin/fiksu”. Oikeastaan sellaiset kommentit, vaikka lienevätkin tarkoitettu kehuiksi, lähinnä hämmentävät. Mielestäni kertoo enemmän toisesta, että on ollut valmis vetämään niin hätiköityjä oletuksia pelkän ulkokuoren perusteella. Vaikka tokihan me kaikki väistämättä arvioimme ympäristöä visuaalisten ärsykkeiden mukaan, mutta toisaalta on eri asia tehdä päätöksiä tai jopa tuomita vain siihen nojaten. Huomaan, että viehätynkin enemmän ihmisiin, jotka suhtautuvat lähtökohtaisen avoimesti ja uteliaasti, eikä joukolla pinnan perusteella tehtyjä oletuksia, joita pitäisi yksi kerrallaan ryhtyä kumoamaan.
Entiseni taisi jo lähes kymmenen vuotta sitten todeta, että kynnys kanssani saattaa olla tutustumisen aloittamisessa. Jos joku uskaltaa (?!) ottaa kontaktia ja on kiinnostunut, olen nopeasti auki (kyllä, inhottava myöntää, mutta yleensä olen alussa melko passiivinen ja aktivoidun vasta kun koen, että toinen on aidosti kiinnostunut siitä, mitä olen ja haluaa seuraani, muuten vetäydyn tai sulkeudun). Tilanteissa, joissa on useita ihmisiä tai keskustelut jäävät pintapuolisiksi, pitäydyn taka-alalla enkä koe tarvetta tai halua tuoda itseäni esiin.
Toisaalta kun olen auki, olen kokonaan auki ja avoin. Se onkin se tila, joihin ihmissuhteissani pyrin. En oikein jaksa hyvän päivän tuttavuussuhteiden ylläpitoa, jotain puolivälissä olemista, small talkia. Olen vähän kokonaan tai ei lainkaan tyyppiä mitä tulee ihmisiin, ja siksi kai elämässäni onkin vähemmän ihmisiä, mutta toisaalta sitäkin syvempiä suhteita.
Läheisten ajatuksia
Kun tätä kirjoittaessa kysyin läheisiltä, joihin olen tutustunut melko lyhyen ajan sisään tai jopa osin blogin kautta, mikä on sellainen yllättänyt asia, jota blogin (tai ensivaikutelman) perusteella ei olisi arvannut minusta, jokainen mainitsi huumorin. Sen kuivuuden, tummuuden ja kyvyn nauraa itselleni. Itseironian. Onhan se totta, huumorintajuni on jollain tapaa hyvin alleviivaamaton ja musta, joten se jotenkin vain ei sopisi tähän blogini seesteiseen maailmaan ja lakonisuus toisi suuren riskin, että saisin olla jatkuvasti selittelemässä sivulauseitani. Nauran usein aiheille, joista huvittumista toiset paheksuu tai saatan olla sen suhteen ronskikin (mitä reaktioista päätellen ei ilmeisesti osata odottaa), niinpä olen oppinut uudessa seurassa vähän varomaan huumorini kanssa.
Yllättäneeksi asiaksi Ansku totesi, kuinka paljon oikeastaan jätänkään elämästäni blogin ulkopuolelle ja samaa on sanonut moni muukin. Lisäksi mainitsi, että olen paljon analyyttisempi kuin blogin kautta voisi arvata.
On totta, että blogin ulkopuolelle jää paljon. Tämähän on kuitenkin vain pintaraapaisu ja elämä itsessään on jossain arjen lomassa, pienissä hetkissä, kohtaamisissa ja kokemuksissa. Puhumattakaan isoista myllerryksistä, jotka eivät vain kuulu tänne. On selvää, että blogi on suurempi osa elämääni kuin osa, jonka näytän elämästäni blogissa.
Ystävien kanssa puhun hyvin avoimesti eikä käytännössä ole aihetta, jota ei voisi nostaa pöydälle tai saisi häveliäisyyteni heräämään, mutta täällä tuntuisi kieltämättä vähän hassulta kertoa omista yksityisasioista tarkemmin. En vain koe siihen tarvetta ja hämmentää palata vuosien takaisiin postauksiin, joissa kerroin enemmän päivieni sattumuksista. Nyt jopa tämän postauksen minä-lähtöisyys saa olon vähän nihkeäksi, ja olen pysähtynyt useampaan otteeseen pohtimaan, mikä oikeastaan on motiivini kirjoittaa ja mahdollisesti julkaista tämä. Toisaalta, en jaksaisi liikaakaan miettiä.
Samoja ensioletuksia, joita ilmeisesti blogini antaa, kohtaan myös arkielämässä. Blogini kuulemma vaikuttaa harkitulta, hiotulta, huolitellulta ja minä ensikohtaamisella helposti etäiseltä ja hillityltä. Onpa joku joskus epäillyt pinnalliseksikin.
Elsa on useasti todennut, että tyylini ja persoonani ovat todella erillään toisistaan. Tiedostan sen kyllä, en vain ole oikein koskaan ajatellut, että pukeutumisen pitäisi ilmentää sitä mitä olen. Toisaalta havahdun yhtenään siihen, että sen perusteella kuitenkin muodostetaan usein se ensikäsitys, joka tällaisessa ristiriitaisuudessa johtaa helposti harhaan, vetää ehkä vähän vääränlaisilla odotuksilla varustettuja ihmisiä puoleensa. Kai siinä siis jotain perää on, tuskin muuten olisin vuosien saatossa törmännyt niin monta kertaa hyvin samankaltaisiin – ja ennen kaikkea paikkansa pitämättömiin – ensioletuksiin.
Harvoin kuitenkaan jaksan tietoisesti ennakkokäsityksiä kumota, lähinnä hymähtelen niille. Ajattelen, että jos ihminen on tarpeeksi fiksu, hän suhtautuu omiin ennakko-odotuksiinsa terveellä skeptisyydellä, jolloin suhdekin rakentuu luontevasti omalla painollaan, ilman kenenkään tarvetta esittää tai todistaa mitään.
Pinnan alla
Yllättäneiksi asioiksi mainittiin myös se, että olen merkittävästi rennompi ja jollain tapaa boheemimpi kuin mitä ensin kuvittelisi. Uteluihini todettiin, että vaikka pidän huolta itsestäni, en kaipaa laittautumista tai laittautuneita ihmisiä ympärilleni.
Tai ettei koskaan saa käsitystä, että kokisin olevani liian hyvä tai hieno johonkin tekemiseen tai seuraan. Eikä liioin seurassani ikinä tunnu, ettei olisi tervetullut ja voisi olla oma itsensä. Se itse asiassa on yksi isoimmista kohteliaisuuksista, sillä niin juuri toivoisinkin läheisten kokevan. Haluaisin, että seurassani tuntuisi siltä, että voi puhua ihan mistä vain ilman pelkoa, että säikähdän, tuomitsen tai arvostelen. Voi olla mitä on.
Kun viestittelin Elsan kanssa aiheesta, en voinut olla nauramatta lauseelle; ”sä oikeesti oot ihan vietävissä kaikkiin lähiökapakoihin ja muihin”. Niinpä kai, lähden helposti mukaan ja oikeastaan yleensä viihdyn paljon paremmin boheemeissa mestoissa kuin fiineissä drinksubaareissa. Blogin kautta kai tuppaa saamaan toisenlaista mielikuvaa? Tai tyylini perusteella. Siitä kai johtuu, että iskemäänkin tulee yleensä ne, joita tuntuu kiinnostavan enemmän ulkoinen kuin arvomaailma.
Vaikka pukeudun huolitellusti ja harkitun oloisesti, ei ulkoinen ole merkityksellistä arvomaailmassani ja viihdyn oikeasti parhaiten rentojen ja maanläheisten ihmisten kanssa, jotka eivät niin jaksa miettiä, miten hiukset on tänään tai onko ripsari levinnyt. Sellaisten, jotka osaavat nauraa itselleen eivätkä ota asioita liian vakavasti. Heittäytyvät ja nauttivat elämästä.
En jaksa ihmisiä, joista ei tunnu löytyvän kerroksia ja syvyyttä, tai joiden kanssa joutuisi varomaan sanojaan. Kyllästyn nopeasti jos kohtaamiset eivät pääse pintaa pidemmälle. Sitä liippaakin kai erään ystäväni kommentti, ettei lähipiirini varsinaisesti koostu kanssani samantyylisistä ihmisistä. Sisäisesti ja arvomaailmallisesti toki kyllä, mutta noin ulkoisesti ajatellen ei.
Mieleeni on jäänyt kuinka taannoin eräs ihminen totesi, ettei ollut kuvitellut tyyliseni ihmisen kiinnittävän ja antavan huomiota hänelle, niinpä oli pitänyt koko juttua alussa lähinnä vitsinäni, vahinkona. Jäin miettimään, että onpas kumma, ihan kuin olisin tippaakaan kiinnostunut ulkoisesta yhteensopivuudesta tai muiden mielipiteistä. Olen kiinnostunut ihan muusta, eleistä ja olemuksesta, tavasta – ja etenkin kyvystä – puhua. Siitä, millaiseksi koen oloni toisen seurassa. Älykkyys, rentous ja hauskuus vetävät vahvasti puoleensa. En muista, että olisin koskaan itse järin kiinnittänyt huomiota muiden tyyliin, siksi tuntuukin hassulta tulla monesti määritellyksi itse sen mukaan, mitä ulkoisen perusteella voisi ehkä kuvitella.
Hauskana kuriositeettina myös kuulemani huomio, että blogin perusteella ei välttämättä tule ajatelleeksi, kuinka vähän oikeastaan tiedän (tai välitän) muodista. Ja onhan se totta. Tiedän ironian, bloggaan pääasiassa vaatteista, mutten ole kiinnostunut muodista. Silti saan aina asiantuntijan roolin kun puhe kääntyy muotiin ja muodikkuuteen. Ja hymähtelen mielessäni huvittuneena. Vaikka tykkään vaatteiden estetiikasta, ei se aihealueena ole sellainen, josta jaksaisin ammentaa tietoa. Elämäni ei pyöri vaatteiden ympärillä, mutta ymmärrän, että blogin perusteella voisi kuvitella muuta.
Mutta onneksi blogi on vain siivu kaikkea ja ulkoinen vain pintaa. Ja onneksi on paljon ihmisiä, jotka eivät jämähdä oletuksiin. Harva asia kai kun loppujen lopuksi on kuitenkaan ihan sitä, miltä ensivilkaisulta vaikuttaa, ja toisaalta, se juuri tekee asioista, ihmisistä ja tilanteista mielenkiintoisia.
Olisi mukava kuulla ajatuksianne aiheeseen noin ylipäätään. Kuinka hyvin koette tyylinne heijastavan sitä mitä olette ja ylipäätään, kuinka nopeasti vedätte johtopäätöksiä siitä, onko joku ns.teidän tyyppiänne. Hakeudutteko samantyylisten seuraan vai koostuuko lähipiirinne pukeutumiseltaan tyystin erilaisista?
