Olen viime aikoina miettinyt paljon rakkautta, tai oikeastaan rakastumista. Olen käynyt läpi mielessäni menneitä suhteita ja erityisesti niiden alkua; mikä on saanut rakastumaan ja millaista on olla rakastunut. Kirjoitin edellisen kerran pidempään sinkkuna ollessani siitä, että näin aikuisiällä jalat eivät todella lähde alta helposti ja yhdyn täysin muutaman vuoden takaisiin ajatuksiini. Mukavia ihmisiä on valtavasti, niin on kyllä urpojakin (tosin mikä se ikinä onkaan näiden tarkempi määritelmä). Mutta vaatii yhä enemmän, että toinen menisi ihon alle, että saisi jotain liikahtamaan itsessä ja teini-iän ihastuksista muistuttavan kipristelyn heräämään sisällä.
Välillä tuntuu typerältä jättää taakseen niitä ihania ja kaikella tapaa hyviä ihmisiä, mutta samaan aikaan sydän ei pysty jäämään sellaiseen, joka ei kosketa tarpeeksi syvältä. En usko rakkauteen ensisilmäyksellä, mutta se on selvää, että jotkut ihmiset vetävät ensi hetkestä puoleensa jollain kiehtovalla tavalla. Tosin sitäkään ei tapahdu turhan usein, oikeastaan säälittävän harvoin, mutta ehkä se juuri tekeekin sellaisten hetkien tavoittamisesta erityisen ihanaa.
En siis ole sarjaihastuja, en todella ihastu tai rakastu helpolla. Hetkittäin olen jopa miettinyt, että osaanko näin aikuisena enää lainkaan. Mutta aina sitten on sattunut matkanvarrelle jokin muistutus siitä, että kyllä, jotkut pystyvät edelleen koskettamaan syvältä, mutta se vain vaatii aikaa ja tietenkin sattumia, joka johdattaa juuri sellaisen ihmisen matkan varrelle. Tajunnut, ettei kyse ole osaamisesta, vaan oikeista ihmisistä ja myös uskalluksesta antautua tunteelle.
Olen oppinut paljon menneistä suhteista. Jokaisesta valtavasti – niin ihmisistä, suhteessa olemisesta kuin itsestänikin. Viimeisimpiä oppejani on antaa enemmän luottoa alkuintuitiolle. Sille, miltä ensi kohtaamiset toisen kanssa tuntuvat. Millaiseksi tunnen itseni. Tuntuuko yhteys. En halua ihastua toisen ihastukseen, vaan ihastua toiseen. Myönnän joskus sortuneeni siihen, koukuttuneeni ihailuun, jollaista toinen minulle suo. Mutta se ei kanna.
Olen vuosien varrella oppinut rohkeammaksi rakkaudessa ja erityisesti sen näyttämisessä. Kai joskus pelkäsin liiaksi heikkona oloa. Riskiä, että toinen ei välttämättä mielly minuun, mutta minä olenkin alasti toisen edessä. Mutta mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä varmempi olen siitä, että riskin ottaminen kannattaa. Voitettavaa on enemmän. Vaikka tietenkin ajatus torjutuksi tulemisesta on epämiellyttävä. Toisaalta näin aikuisena ihastuksen tunne on niin harvinaista herkkua, että ehkä on onnekkaampaa, että sen ylipäätään tavoittaa, oli lopputulos sitten mitä tahansa. Kurjempaa olisi olla tuntematta, uskaltamatta heittäytyä.
Toisaalta olen myös tylsän järkevä. Toisinaan ylianalyyttinen. Olen paljon pyristellyt siitä pois, antanut hetkien kuljettaa. Toisaalta taas ajankulun nopeus ja elämän lyhyys saavat tekemään rohkeitakin valintoja, päättämään suhteita, jotka eivät kehity, pysäyttämään roikkumisen jossain sellaisessa, jossa vain toiveet elävät. En halua jäädä koukkuun haaveisiin ja kaipuuseen. Enkä liioin toisen hyvyyteen. On osattava myös lopettaa asioita, tunteita ja suhteita. Osattava päästää irti ja annettava tilaa uudelle.
Ristiriitaista, samaan aikaan haluan säilyttää tietyn kyvyn hallita tunteita, mutta samalla kaipaan niitä hetkiä, kun järki väistyy hetkeksi taka-alalle ja silmissä näkyy sydämiä. Ehkä oleellista on myös tunteiden jakaminen, molemminpuolisuus. Toinen ruokkii toistaan. Tiettyyn pisteeseen on ihana ylipäätään voida tuntea, mutta jossain vaiheessa tarinoiden on saatava jonkinlaista jatkoa, loputtava tai kasvettava. Silti, tiettyä hulluutta ei tarvitse unohtaa, ne kun kuitenkin ovat niitä asioita, jotka jättävät syvät muistot ja hymyn vielä vuosiksi eteenpäin.
Kukapa ei muistaisi niitä elämän elokuvallisia hetkiä. Miltä tuntui maata kylmänä syysiltana Aurajoen rannalla, keskellä yötä katselemassa tähtiä toisen kanssa. Kestää kipeää kylmää vaikka loputtomasti, kunhan hetki ei loppuisi. Suudella tupakanmakuista ensirakkautta välittämättä viimeisistä junista. Juosta alasti kesäyönä pellolla toisen kanssa ja unohtaa kaikki muu. Pitää lujasti kiinni ihastuksesta Brahenkentän luistinjään iltavalossa. Koukata kesken keskustassa kävelyn hotelliin halun voimasta. Nukkua käsi kiinni kännykässä. Kävellä keskitalven Prahan mukulakivikatuja vasta tavatun kanssa, olla yhdessä matkalla, vaikkei vielä edes tunneta. Nousta lämpimästä sängystä aamuyön tunteina ja lähteä toisen luokse, koska kaipaus. Avata rakkauskirje. Pitää kädestä. Unohtua yöksi rannalle varpaat hiekkaan upotettuina puhumaan kaikesta ja ei mistään. Katsoa silmiin ja nähdä enemmän. Tehdä asioita, jotka eivät ole järjen valitsemia vaan täysillä tunnettuja.
Olen monta kertaa kokenut ravisuttavaa kiitollisuutta siitä, miten paljon niitä hetkiä on mahtunut elämääni. Enkä koskaan halua kasvaa niin aikuiseksi, ettei voisi olla spontaani. Ja ehkä se on se, mitä haluan toisestakin, kykyä ja halua heittäytyä. Uskallusta elää, vaikka elämä on epävarmaa. Tai ehkä juuri siksi.
Näihin tunnelmiin, näihin mietteisiin. Rakkauden täytteistä viikonloppua ihanat!
