Viikonloppu Kölnissä teki todella hyvää. Palasin raukeana ja onnellisena, vaikka myönnettävä on, että arki on sen jälkeen palauttanut jalat taas tukevasti maahan. Se ei muuta sitä, että tuo huhtikuun alun viikonloppu oli ihana.
Aika meni nopeasti, mutta näin ja ennen kaikkea koin paljon. Nautin jopa toistuvasta tahattomasta eksymisestäni ja jatkuvasti väärään suuntaan lähtemisestä. Jokin Kölnin kaduissa oli, että kartallinen hahmottamiseni oli tavallistakin hitaampaa. Mutta aina löysin minne piti ja kiertoreitit mahdollistivat uusille kokemuksille.
Rakastuin Rudolfplatzin alueeseen, jossa viivyin pisimpään. Miten erilainen ensivaikutelma Kölniin olisikaan tullut, jos olisin jäänyt vain turistejakin pursuavaan ytimeen?
Matkan viimeisenä päivänä lähdin liikkeelle aikaisin. Kävelin puolityhjiä katuja, joille aamuaurinko lipui varovasti. Yhteen kadunkulmaan kantautui etäinen jazz, toisessa katua lakaiseva harja osui tasaiseen tahtiin asvalttiin muistuttaen keväästä, kolmannessa kahvila availi oviaan ja vasta leivotun leivän tuoksu kantautui nenään. Kevät tuntui.
Lähestulkoon näin eteeni aamun kirkkaudessa, mutta onnistuin välttelemään sunnuntaiaamun lähes tyhjinä kiitäviä ratikoita. Sisälläni liikahti. Juuri tuo tunne on se, jota ihan liian harvoin tavoitan kotona, mutta joka jollain tapaa tuntuu kaikkein eniten kodilta. Sitä tunnetta kaipaan ja noina hetkinä olen läsnä, pysähdyksissä, juuri siinä ihan kokonaan, kaikki aistit avoinna.
Kahdessa päivässä Kölniin sai kauniin kosketuksen vaikka liikuinkin kiireettä ja muutin suuntia lennossa. Silti monta kulmaa ja korttelia jäi vielä kokematta. Mutta sitähän se on aina, viikonlopussa parhaimmillaan tavoittaa uuden kaupungin sykkeen, mutta se on silti vain pintaraapaisu. Vaikkakin koin pääseväni heti kiinni siihen, mitä Köln on ja miten siellä haluan aikani käyttää. Kaupungin tunnelma avautui nopeasti.
Kiersin keskustan korttelit ja nautin kauniista rantaviivasta, tuomiokirkollekin eksyin puolivahingossa useamman kerran sukeltaen myös sen suunnattoman upeisiin sisuksiin, mutta kaikkein eniten fiilistelin Ehrenstraßen lähikortteleita ja ihastuin myös alueen putiikkitarjontaan. Kölnissä tuntuu olevan myös erinomainen ravintolatarjonta, joten hyvää ruokaa ei tarvitse kauaa etsiä. Tsekkaa esimerkiksi herkullinen hampurilaisravintola Freddy Schilling.
Ratikoilla pääsisi erinomaisesti liikkumaan, mutta itse tutkin kaupunkia jalan. Etäisyydet ovat kuitenkin kohtuulliset ja kävellen näkee aina eniten.
Mieleen jäivät erityiseti kuvauksellisen Kölnin rautatieasema ja huikea tuomiokirkko, tietenkin, ihastuttavat museokaupat ja kiinnostavan oloiset museot, lukuisat tunnelmalliset kirjakaupat sekä putiikit, joissa jollain tapaa kohtasi Berliini ja Köpis. Reinin varresta nautin jollain tapaa jopa enemmän harmaana päivänä, sen ollessa rauhallinen ja utuinen. Sunnuntain kevätauringossa se kylpi esiintyviä taiteilijoita, turisteja ja vapaapäiväänsä viettäviä. Istuin toki nurmikolle hetkeksi nauttimaan auringosta ja mietin millaista olisi jäädä piknikille juuri siihen eikä tietää, että parin tunnin päästä on noustava junaan ja suunnattava kotiin, arkeen.
Junassa nojasin auringon lämmittämään ikkunalasiin ja mietin kesää, sitä tunnetta joka oli hapuillut sisälläni menneet päivät. Mietin minne lähtisin. Road trip tai junareissu jonnekin? Kesäaamuja vähemmän suosituissa kohteissa ja matkanteon nautintoa. Jotain yllättävää, hullua? En tiedä. Sisällä lipuu kaipaus. Kaipaus kokea ja samalla myös jakaa. Katsotaan mitä kesä tuo tullessaan, sehän on jo kohta. Sitä ennen kuitenkin arkea.
