Heräilen sunnuntaiaamuun. Katselen ikkunasta avautuvaa harmaata maisemaa ja juon hitaasti aamun ensimmäistä kahvia. Lojun vielä sängyssä lämpimässä peittojen alla. Vanhan talon vaiva on, että kotonakin on talvella viileää ja siten peittojen keskellä mukavampaa. Ja toisaalta, mikäpä kiire tästä minnekään olisi. Se on nykyisin viikonloppujen hassu ristiriita. On huumaava kiireettömyys, mikään ei velvoita olemaan yhtään missään. Voin tehdä juuri mitä haluan.
Toisaalta kääntöpuolena hetkittäin mieleen hiipii kouraiseva tunne, kaipaisipa joku minua jossain. Muistaisi minua tänään. Viime yönä heräilin ikävään, sydän oli sitä mieltä, että tänä yönä ei nukuta ja niinpä pyörin levottomana sängyssä. Kun lopulta nukahdin, päätin, että aamulla nukun juuri niin pitkään kuin nukun, enkä kiirehdi minnekään. Sitä toteutan juuri nyt. Pienessä ja isossa mittakaavassa.
Sivusin aiemmin viime vuotta vuosikoosteessani, joka jäi harmillisen vaillinaiseksi ja paikoin jopa väärin tulkittavaksi, johtuen suuresta tarpeestani suojella yksityisyyttä – osaamattomuudesta valita sanoja, joilla kertoo vähän, muttei kuitenkaan yhtään liikaa.
Ehkä yritin sanoa, että viime vuosi oli kaikessa rikkaudessaan kummallinen. Mieleen jäi hassu hapuileva tunne, etten ehkä kaikilta osin elänyt arkea juuri niin kuin oikeasti halusin. Lupaukseni itselle olikin tehdä tästä vuodesta erilainen. Se ei tarkoita pakonomaista asioiden muuttamista vaan lähinnä suhtautumista. Mitä voin tehdä tänään, että voisin vähän paremmin? Mikä tekisi tästä hyvän päivän? Entä huomisesta?
Yksi asia nousi kirkkaasti ylitse muiden kun mietin, mitä haluan tähän vuoteen liittyvän – uudet kokemukset, ex tempore -tekemiset ja matkat. Viime vuonna matkustin vähemmän kuin vuosikausiin. Ehkä se osin vaikutti levottomuuteeni? Ehkä osin sen takia jumituin pilkkuihin kun olisin voinut katsoa koko tarinaa? Unohduin sivusta seuraajan rooliin kun olisin voinut yhtä hyvin ottaa aktiivisemman otteen ja vastuun tarinan kehityksestä. Se ei ole tyypillistä minua.
Niinpä jätin tulevaisuuteen siirtämiset ja kirjoitin listan kohteista, joissa haluaisin tänä vuonna vierailla. Kaikkiin niistä en vuodessa ehdi ja siinä on tilaa myös ihan uusille ideoille, mutta se on sentään jotain konkreettista. Seuraava askel oli toteutus. Puolasta olen puhunut pitkään, niinpä laitoin ystävälle viestin. ”Lähdetkö viikonlopuksi Varsovaan?”. Siitä meni vartti kun sähköpostissa kurkisteli lentoliput. Toinen ikuisuuskohde oli Rooma, ja tietenkin puuttuvat ”maapisteeni” Vatikaanin ja San Marinon kohdalla. Eilen sain raksittua sen yli to do -listalta, sillä Finnairilta tipahti sähköpostiin toinen meili. Lennot Roomaan.
Toiselle ystävälle viestitin; ”Tuletko kanssani Minskiin, Kiovaan tai Chișinăuhun? Mikä vaan käy, saat valita.” Nyt odotan innokkaana, pääsenkö hyvässä seurassa jonnekin edellä mainituista.
Nämä matkat ovat monimerkityksellisiä. Sen lisäksi, että ne ovat konkreettisia asioita toteuttaa omia haaveita, ne ovat myös ensimmäisiä matkoja, joita suunnittelen ystävien kanssa. Ajatella, olen elänyt 32-vuotiaaksi matkustamatta koskaan ystävän seurassa! Olen matkustanut töiden puitteissa, perheen kanssa ja aivan erityisesti seurustelukumppanien seurassa, mutten ystävän. Toisaalta, kuten vuosikoosteessa sivusin, vasta viime vuonna ystävyyssuhteeni ovat päässeet tasolla, jollaisessa olen niiden haaveillut olevan. Ja vasta viime vuosina olen ystävystynyt kunnolla. On siinäkin. Mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan?
Niinpä vaikka tässä sängyllä makoillessa mielessä hapuileekin pieni haikeus, olen myös ylpeä, että olen ottanut konkreettisia askeleita tämän vuoden rakentamiseen. Tästä tulee hyvä vuosi. Tämä on hyvä vuosi.
Psst. Tuo kuvassa vilahtava Helsingin kahvipaahtimon No3 kahvi on aivan ihanaa ja Marimekon jättimuki ehdottomasti tämän hetken lempparikahvimukini!
