Kahlasin kuvakansiota etsien ihan muuta kuvaa, ihan toista postausta varten, mutta siinä kuvahistoriaa plaratessa katseeni jumittui tähän ja postauksen teema vaihtui lennosta.
Kuva ei pysäyttänyt siksi, että se olisi erityisen hyvä tai edes hieno, mutta kyseinen päivä oli käännekohta.
Matkasin Anskun luokse Turenkiin. Kolea joulukuinen päivä, mutta kaunis kuulas aurinko siivitti matkaa hetken ennen kuin vaipui horisonttiin. Mieli oli laahannut maata, pää työstänyt liikaakin asioita. Siinä teekupin ääressä istuessa hain vielä rohkeutta, tiesin mitä täytyy, mutta kaikki pelotti. Omilleen muutto. Tasaisesta arjesta toisen ihmisen kanssa luopuminen. Epävarmuuden valitseminen. Smalla ymmärsin, etten saa potkittua pois mielessä kytenyttä oloa, parisuhteen oli vaihduttava arkeen yksin.
Se kohtaaminen antoi voimaa. Kotimatkalla pysähdyin äidin luokse. Nojasin olkapäähän, itkin ja kerroin, mitä tulee tapahtumaan. Toisen kerran ääneen sanottu. Kolmas kerta oli kotona sohvalla kermanväristä seinää katsoessa. Miten vaikea ne sanat olikaan valita. Sanat, jotka rikkovat toisen ja tavallaan myös minut. Sanat, jotka pakottavat arjen muuttumaan isosti. Eivät ne kuitenkaan olleet yllätys, pikemminkin sinetti.
Ja hitto, millainen lähestulkoon vuosi onkaan ollut sen jälkeen! Aika menee hullua vauhtia, mutta silti tähän ajanjaksoon on mahtunut ihan älyttömästi kaikkea. Millainen tunneskaala, millainen kokemusten kirjo!
Läheiset ovat kysyneet kaipaanko entistäni, ja totta hemmetissä kaipaan. Ihana ihminen, jonka kanssa olen tehnyt ja kokenut paljon, tietysti kaipaan. Mutta näin jälkeen päin katsottuna se oli väistämätöntä, olen tarvinnut tätä aikaa kasvaakseni vähän lisää.
Uudenvuoden aattona allekirjoitin vuokrasopimuksen uudesta asunnosta. En yhtään varmana, mutta siitä huolimatta eteenpäin menossa. Sinä iltana itkin vanhassa kodissa yksin rakettien paukkuessa. Asiat olivat työstyneet pitkään, mutta lopulta kuitenkin kaikki tapahtui nopeasti. Mutta hetket ennen muutoksia ovat vaikeimpia, sen jälkeen ihminen sopeutuu nopeasti. Sen jälkeen näkee uudet mahdollisuudet. Hetki sitten vielä outo ja uusi onkin yhtäkkiä arkea ja mennyt tuntuu kaukaiselta.
Sen jälkeen ystävyyssuhteeni ovat syventyneet, olen oppinut uusia asioita itsestäni. Olen itkenyt yksinäisyyttä ja syttynyt uudelle kosketukselle. Nauttinut ja fiilistellyt. Vaihtanut työtä. Tehnyt valintoja. Kohdannut vastoinkäymisiä ja todennut, että pärjään yksin. Kaivannut, halunnut, nauttinut, nauranut. Ollut ja elänyt uudella tapaa.
Mitäköhän ensi vuosi tuo tullessaan? Millaisia kohtaamisia? Elämä on kummallista, mutta aika ihanaa kun vain uskaltaa tehdä valintoja epävarmuudesta huolimatta, sillä epävarmuus on olemassa aina ja asiat jäävät kehittymättä ja kasvamatta jos siihen jää jumiin. Jos ei uskalla kokeilla erilaisia asioita. Siitä aion pitää kiinni myös tulevana vuotena, uskalluksesta olla epävarma ja kulkea kohti uutta siitä huolimatta. Plus tämän vuoden viimeisenä iltana en aio olla yksin, enkä todellakaan itke (paitsi ehkä ilosta).
