Istuin kolmosen ratikassa pää ikkunalasiin painautuneena ja katselin myöhäisillan kaupunkikuvaa. Kuulokkeissa soi Belle ja kyyneleet valuivat pitkin poskia. Oikeastaan se oli jo toinen kerta saman päivän aikana kun kyyneleet pyrkivät hallitsemattomina silmäkulmista ulos.
Oma tunteellisuus huvitti. Tänä kesänä olen sitä ollut, vaikka yleensä en niinkään. En tiedä, ehkä stressi, muutokset, kaipaukset ja täyttymättömät tarpeet ovat sen saaneet aikaan. Herkistäneet paikoin niin, että itseäkin ovat omat tunnereaktiot hämmentäneet.
Ratikkamatkan aikana Kalliosta Punavuoreen olotila hapuili haikeuden harmista melankolian kauneuden näkemiseen. Tavoitin hetkeksi runollisen tilan, jossa kaupunginvalojen kauneus siivilöityi sumentuneeseen katseeseen, vieden oman mielen hetkeksi johonkin niistä miljoonakaupungeista, joissa elämän aikana olen ehtinyt yötä katsella.
Muistelin aiemmin päivällä katsomaani tunnelmavideota Manhattanin kesäyöstä. Mietin kiitollisuuden tunnetta, joka sellaisten näkymien edessä lävistää. Melkein aistin, miltä elokuun ilma tuntuu pilvenpiirtäjän kattoterassilla. Ennen kaikkea tavoitin muiston tunteesta kun voi olla siinä, katsoa maisemaa, joka on todellinen, mutta tuntuu epätodelliselta. Kohdetta, joka koskettaa. Ja mitä kaikkea olenkaan nähnyt ja tuntenut elämäni aikana! Huomasin ajattelevani, että pitkään arkeen kuulumattomat kyyneleet kaikessa ärsyttävyydessään ovat loppujen lopuksi melko kaunis asia. Ei välttämättä toivottu, mutta tapahtuessaan se voi yhtä hyvin olla ylistämisen arvoinen.
Vaikka ylevä ei olo ollut, kelmeässä ratikan valossa posket märkinä. Sen sijaan kiitollinen sen olisi pitänyt enemmänkin olla. Ehkä olin liikaa takertunut mielessä asioihin, joita ei tapahtunut, kuten vaikka keikkaan, jonne en päässyt. Tai kosketukseen, jota kaipasin. Niin, etten nähnyt sitä, että istuessani itsekseni iltaa Karhupuiston laidalla ehdin viestitellä kolmen ystävän kanssa, joista yksi kehotti tulemaan käymään, myöhäisestä ajankohdasta ja kaikesta päivän kiireestä huolimatta. Niihin sanoihin ei voinut olla tarttumatta, vaikka hetken annoinkin itseni lipua ajattelemaan aiheuttamaani vaivaa. Kaikkea hölmöä sitä miettiikin.
Perille päästyä ystävä, joka oli hapuillut mielessä koko päivän laittoi viestin; ”Miten voit?”. Kaksi sanaa, jotka pysäyttivät. Kauniit sanat, mutta hassut merkityksellisyydellään. Jos uskoisin telepatiaan, syyttäisin sitä, ihminen, jota olen ajatellut päivän mittaan kysyy sen, mitä olen toivonut jonkun pysähtyvän kysymään. Miten minä voin.
Sietäisin olla kiitollinen. Ja olenkin. Olen jumittunut kohtaamisiin, joita ei ole tapahtunut. Kipuillut siinä, että läheisillä on elämät, jossa ei aina ole tilaa minulle. Yksin elävänä ja olevana se konkretisoituu helposti yksinäisyytenä. Vaikkei olisi syytä. Vaikkei muut ole fyysisesti siinä, voi sija olla ajatuksissa. Se on jo paljon, kaikilla ei ole sitäkään. Harmillisesti sitä vain hetkittäin kaipaa ihan sitä fyysistäkin, ex tempore tekemisiä ja ennen kaikkea hassuttelua. Kepeyttä. Läsnäoloa.
Niinpä nyt nautin niistä keskiyön tunneista. Seurasta, johon en osannut odottaa päätyväni sinä iltana ja siihen aikaan. Aperoleista ja olemisesta. Kun kahden aikaan ajoin taksilla keskustan halki toiseen suuntaan en enää itkenyt. Silti en voinut kieltää sitä, että haikeus tuntui edelleen painona jossain syvällä sisällä. Vaikka oman sängyn edellispäivänä vaihdetut lakanat tuntuivat ihoa vasten ihanilta, aistin palan kurkussa. Hymähdin sen tarpeettomuutta, mutta päätin hyväksyä, että nyt se kulkee mukana, mutta ei pysyvästi. Aikansa kutakin ja ehkäpä kesän, jonka toivoin olevan ihan jotain muuta jälkeen seuraakin syksy, joka yllättää kaiken odottamattomuuden keskellä.