Erityisesti viimeisen parin vuoden aikana olen miettinyt itselle parhaiten sopivinta tapaa elää arkea. Havahduin kolmen kympin kynnyksellä siihen, että olin ehkä jollain tapaa ajautunut elämäni aikana melko perinteisiin parisuhteisiin. Herättänein tuntemus oli se, etten oikeastaan ollut lainkaan varma, oliko se kuitenkaan se itselle sopivin tapa. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä enemmän myös kyseenalaistin aiempia valintoja ja sitä ns. perinteistä kaavaa.
Huomaan viihtyväni omassa arjessani, niin omissa rutiineissani kuin myös tietyssä joustavuudessa ja spontaaniudessa. Voin mennä ja tulla miten itselle sopii. Rakastan pientä kotiani ja nykyisessä arjessani on paljon elementtejä, joista todella nautin ja jollain tapaa koen eläväni vähän enemmän kuin aiemmin.
Mutta on olemassa kääntöpuoli. Tietenkin.
Rakastan erityisen paljon kosketusta ja läheisyyttä, mikä on itselle ehkä se suurin vetävä voima toisen ihmisen luokse. Toinen on tietenkin arkisten asioiden jakamisen halu. Ajatus, että jotakuta kiinnostaa, mitä minulle kuuluu, mahdollisuus jakaa hassu sattumus jonkun kanssa. Jaettu ilo, puolitettu harmi, tiedätte kyllä jujun. Siihen haluun voi toki muu lähipiiri vastata paremmin kuin ensimmäiseen. Kumpikaan, niin jakaminen kuin läheisyys ei kuitenkaan vaadi yhteen liimautumista, oikeastaan edes tarvitse parisuhdetta sanan perinteisessä merkityksessä.
On ollut mielenkiintoista kuunnella, mitä tietämäni yksin elävät ja olevat (ts. sinkut) kaipaavat. Epäilemättä jokaisen persoonallisuuspiirteet ja tausta vaikuttaa siihen, mihin kaipuu kohdistuu, millaisiin asioihin on lapsena kasvanut ja aikuisena tottunut. Joku kaipaa jotakuta, jonka ottaa mukaan harrastuksiin sekä reissuille, toinen huonojen päivien tasapainottajaa ja kolmas itsensä tarpeelliseksi kokemista. Neljäs jotain muuta ja viides ei oikeastaan mitään, on ehkäpä tottunut aina elämään itsenäisesti. Todennäköisesti silloin myös kaveripiiri on sopivan aktiivinen tarjotakseen riittävästi vastinetta sosiaalisiin tarpeisiin tai sitten hektinen arki ei vain edes tarjoa tilaa kaipuun heräämiselle.
Tosin on aikuisia, jotka ovat kuuluneet jälkimmäiseen ryhmään, mutta tilanne on muuttunut kun lähimmät kaverit ovat asettuneet aloilleen, perustaneet perheet tai kuka mitäkin. Ikisinkuista on käden käänteessä tullut suhteellisia. On loogista, että tarve elää tilanteen ja elämänvaiheen mukaan. Kyse ei myöskään ole siitä, että toinen vaihtoehto, suhde tai suhteettomuus, olisi parempi ja toinen huonompi vaan siitä, että asioilla on aina omat puolensa. Oleellista on löytää se oma tapa olla.
Ylettömän tiiviissä suhteissa huomaan ahdistuvani helposti jossain vaiheessa. Tietenkin olen myös nauttinut sellaisistakin jaksoista, mutta myös herkästi ajaudun kyseenalaistamaan kuvion. Ehkä olen jopa helposti kokenut jotain oleellista puuttuvan, vaikka ehkä puute ei ole ollut perustavanlaatuisesti suhteessa vaan siinä, etten ole silloin vielä osannut sanoittaa tarpeitani riittävän hyvin tai ajatellut riittävästi laatikon ohi. Hakenut vastauksia ulkopuolelta sellaiseen, joka on itsessä. Lopulta kuitenkin lähtö on tuntunut oikealta vaihtoehdolta ja se on ikään kuin tarjonnut kaivattua aikaa hengittää.
Toisaalta kun tietty aika muutoksesta ehtii kulkea, huomaan kaipaavani palavasti juuri kosketusta. Ei, en tarvitse sitä joka päivä, mutta silti säännöllisesti. Itselle ehkä maailman ihanin asia on läheisyys, toisen iho ja tuoksu, niin hellyyden kuin erotiikan puitteissa. Arkea ajatellen ehkä oleellisempaa on silti mahdollisuus siihen kuin sen jatkuva läsnäolo, sillä myös kaipuussa ja flirtissä on puolensa.
Ilman kosketusta en haluaisi ajatella elämääni, mutta ilman perinteistä parisuhdetta pystyisin kuvittelemaan. Toisaalta, nämä asiat eivät ole toisiaan pois sulkevia, sillä parisuhdekin on terminä niin käsittämättömän laaja, että voi olla oikeastaan ihan mitä vain, mitä kaksi (tai useampi) ihmistä valitsee sen olevan.
Kun olen treffaillut olen jopa pelännyt sitä, että toinen haluaa enemmän ja nopeammin. Niitä perinteisiä asioista. Ja niin on oikeastaan hyvin usein käynyt.
Itse voisin olla tyytyväinen pitkäänkin jonkinlaisessa välitilassa, pitäisikö sitä sitten kutsua rennoksi tapailuksi vai miksi. En tiedä. On vaikea valita termejä, sillä samat sanat merkitsevät eri ihmisille niin eri asioita. Kuitenkin, monella tuntuu olevan perinteiset odotukset, ensin tapailu, siitä nopeasti seurustelu ja sitten – tietenkin – yhteen muutto. Mutta entä jos ei etenisikään niin? Jos ei asettaisi pitkän tähtäimen oletusarvoa, olisi vain. Annan itseni mieluummin löytää jotain odottamatonta sen sijaan, että piirtäisin mielessä kartan valmiiksi. Ja mistäs sitä tietää, ajatukset voi aina myöhemmin elää ja halu toisenlaiseen arkeen herätä.
Joka tapauksessa yksin eläminen on omalla tavallaan ikävää kamppailua siinä, että samaan aikaan nauttii omasta rauhasta ja sen ihanista aspekteista, mutta joinain iltoina antaisi aika paljon siitä, ettei tarvitsisi nukahtaa yksin. Olenkin tainnut ironisesti Snapchatin puolella naurahtaa, että Netflix-seurapalvelu olisi aika jees. Kotiinkuljetus vähän niin kuin Foodoralla, ja koska itsellä on nollatoleranssi urpoihin, mielellään menu kunnolla esille tilausta helpottamaan.
Tiedän, on olemassa Tinder ja vastaavat, mutta en tarkoita sellaista. Enkä nyt siis puhu yhden illan jutuista, ne oikeasti harvoin vastaavat niihin syvempiin tarpeisiin, mistä tässä kirjoitan, vaan niin halutessaan tarjoavat muita asioita. Se on siis tyystin eri asia kuin helppo ja tavoitteeton yhdessä oleminen, joka vaatii sopivan tuttuuden ja yhteisymmärryksen. Tarkoitushakuisuudettomuuden.
Ehkä yritän poimia rusinoita pullasta, ja oikeasti parhaita paloja ei voikaan saada vaan pitää valita.
Toisaalta huomaan, etten ole ajatuksineni yksin. Yhä useampi kolmen kympin ylittänyt tuttavani, niin mies kuin nainen, tuntuu pohdiskelevan samoja asioita. Ovatko ne perinteiset tavat sittenkään itseään varten vai voisiko olla muita vaihtoehtoja?
Toisaalta aihe on myös ollut tapetilla mediassa viime aikoina, mikä on hyvä. On aina hienoa kun aikuiset ihmiset uskaltavat etsiä heille ominaisinta tapaa koota arjen palapeli, vaikka se näyttäisikin ihan toiselta kuin naapureiden. Ei ole yhtä oikeaa tapaa elää ja olla.
Aika näyttää, miten itse oman ristitiriitaisen kaipuuni ratkaisen, mutta tällaisia ajatuksia tässä tänään hiljaisen koti-illan keskellä.
Lisää luettavaa:
Aihetta sivuuttaa, joskin vähän eri näkökulmasta Oi mutsi mutsin Elsan keväällä julkaisema postaus Sinkkuäiti, joka haluaa aina enemmän. Toinen jollain tapaa teemaa erilaisista valinnoista liippaava teksti on Sami Minkkisen erinomainen Minä en halua lasta.
