Muistan sen päivän hyvin. Istuin loisteputkilamppujen alla tutussa tylsässä neuvottelutilassa. Katsoin esimiestäni, kiitin saamastani mahdollisuudesta ja mukaan tiimiinsä pyytämisestä. Ääni sortuen jatkoin; ”…mutta mun on lähdettävä. Haluan jotain muuta, mutta en vielä tiedä mitä”. Esimieheni pyysi miettimään vielä. Teki mieli sanoa, olen miettinyt jo ihan liikaakin. Niin paljon, ettei enää pidä miettiä vaan toimia. En tietenkään ollut varma, mutta tiesin, että siitä huolimatta täytyy.
Tein siitä virallista, kirjoitin ylös sen minkä olin jo ääneen sanonut. Irtisanouduin.
Kuuden kiireisen vuoden jälkeen hyppäsin tuntemattomaan. Tyhjään kalenteriin, suunnittelemattomaan arkeen.
Ne jotka ovat jo tienneet, ovat kysyneet mitä seuraavaksi. Hymyilen ja vastaan, etten tiedä, sillä en todella tiedä millainen on helmikuun ensimmäinen päivä, tai toinen tai aika siitä eteenpäin.
Tuona keväänä 2014 makasin aikani kotona koomassa. Nukuin pois vuosien univelkaa. En olisi ikinä uskonut, kuinka kovana väsymys iskee ja kuinka kauan siitä toipumiseen menee. Kun se aika oli ohitettu tarkastelin tyhjää kalenteria ja mennyt prosessi tuoreessa muistissa päätin, etten anna niiden tunteiden unohtua. Ettei käsissä ole vain tauko, vaan pysyvä muutos.
Siinä samalla annoin lupauksen lähteä mukaan ainoastaan juttuihin, jotka innostavat – tai joista uskon vahvasti seuraavan jotain ihanaa. Tiesin tietenkin, että lupauksella oli väistämättä kääntöpuolensa, riskinsä tietyn ajanjakson kiusaavaan epävarmuuteen tai ilkeään niukkuuteen. Olin ja olen kuitenkin varma, että tasapaino merkitsee enemmän kuin materia, ja se on osa pysyviä rakenteita toisin kuin jälkimmäinen. Ja mitä epävarmuuteen tulee, en halua epävarmuuden pelon seisovan valintojeni esteenä. Itseni esteenä.
Tietenkään en jäänyt vain kotiin odottamaan vaihtoehtoja. Tai ehkä hetkittäin sitäkin, mutta olen antanut siihenkin luvan itselleni. Moni asia tarvitsee aikaa kehittyäkseen, se vain on hyväksyttävä. Parhaat asiat eivät tule pakottamalla, eikä oikea suunta löydy, ellei anna tilaa kehittyä. Niinpä oli hetkiä kun en todella tehnyt mitään. Ja se oli aikaa, jonka myös tarvitsin.
Olen myös ajatellut, että tiukat paikat ovat vain lisämotiivi potkia itseä eteenpäin. Elämä on aaltoliikettä ja olen kokenut, että haastavilla ajanjaksoilla on mahdollisuus pedata hyvää pohjaa tulevaan. Niinpä olen päättänyt olla stressaamatta liikaa. Se on ollut valinta, ei aina helppo, mutta pikku hiljaa opeteltu tapa. Työsarkaa on vielä jäljellä, mutta suunta on oikea.
En yritä väittää, että kaikki olisi ollut lähdön jälkeen helppoa. Etteikö säännöllisten tulojen loputtua joidenkin laskujen kohdalla olisi tullut kylmä tai yllättävien kulujen kohdalla kyyneleet. Etteikö tähän aikaan olisi mahtunut täysin odottamattomia vastoinkäymisiä. Ettenkö todella olisi hetkittäin kaivannut varmaa kuukausituloa. Ettenkö olisi toisinaan kaivannut jotakuta, joka silittää hiuksia ja muistuttaa, että kaikki järjestyy. Mutta kaikki on ollut sen arvoista, kävelisin tämän kahden ja puolen vuoden matkan milloin tahansa uudelleen.
Sillä tänä aikana olen myös ollut onnellisempi kuin koskaan.
Oikeastaan uskon vahvasti, että tulen tekemään samantapaisia matkoja vielä elämäni aikana, ja tämän kokemuksen perusteella todennäköisesti uskallan hypätä niihin herkemmin. Tiedän, että vähälläkin pärjää, tiedän, että minä pärjään. Vaihtoehtoja on. Sitä ei vain meinaa muistaa silloin, kun käytettävissä on enemmän ja arki lipuu riittävän vaivattomasti. Huonojen päivien jälkeen tulee hyviä. Ihminen sopeutuu ja mukautuu. Suurimmat esteet ovat oman pään sisällä, ajatuskaavan rutinoitumisessa ja odotusten vääristymissä. Muutosvastarinnassa. Turvallisuuden kaipuussa.
Kulunut kausi on tuonut uusia näkökulmia, auttanut löytämään ja kehittämään sitä vuosien varrella kateisiin joutunutta innostusta. Palauttanut ydinasioiden äärelle; missä olen hyvä, missä haluan kehittyä ja millaista elämää haluan elää. Kasvattaneet itsevarmuutta ja muistuttaneet, etten ole riippuvainen tutusta ja turvallisesta. Mutta se kaikki on myös loputonta työtä, oman osaamisen jalostamista ja asioiden sekä ihmisten ottamattomuutta itsestään selvänä. Oman ajattelunsa haastamista, joka välillä on tuskastuttavaa ja toisinaan kipeää, mutta jälkeenpäin katsottuna palkitsevaa.
En usko, että olisin tässä, näin läsnä ja balanssissa henkisesti ja fyysisesti, jos en olisi uskaltanut lähteä ja astunut tuntemattomaan. Saman rohkeuden haluan säilyttää myös tulevaisuudessa, uskaltaa pistää kaiken uusiksi jos tarve niin vaatii. Toisin sanoen, siltäkin osin tavoitteeni lähtemisen suhteen täyttyi. Löysin tasapainon ja löysin sen, mikä sytyttää.
Turvallisuus on uhka kehitykselle, on helppo unohtua pitämään kiinni varman huomisen illuusiosta.
En edelleenkään tiedä missä tulen olemaan muutaman vuoden kuluttua, mutten haluakaan tietää. Sen sijaan, että etsisin tulevaisuutta, olen pysähtynyt tähän ja alkanut katsomaan lähelle. Mahdollisuuksissa piilee elämän hienous. Hetkissä, sillä niistähän kokonaisuus rakentuu.
Uraorientoituneempi ystäväni totesi ihan vähän aikaa sitten, että pitäisikö minulle tehdä viisivuotissuunnitelma. Nauroin. Ääneen.
Viisivuotissuunnitelmat eivät ole minua varten. Tulevaisuuden liika suunnittelu ei todellakaan. Joillekin se sopii, minulle ei. Ajattelen, että matto voidaan vetää alta milloin vain, joten turha rakentaa eteen polkua, joka kuitenkin tulee elämään omaa elämäänsä. Haluan mieluummin säilyttää herkkyyden nykyisyyteen ja vahvuuden kestää muutokset. Olla riittävän optimistinen ja innovatiivinen rakentaakseni hajotetuista palasista jotain uutta, kyetä irrottautumaan vanhoista ajatuskaavoista.
Ulkoisen sijaan haluankin viitoittaa tulevaa polkua tunteilla ja kokemuksilla. Voinko hyvin? Millainen ihminen olen muille? Teenkö riittävästi asioita, joista saan energiaa? Osaanko antaa läheisille itsestäni ja uskallanko nauttia? Olenhan tasapainossa? Uskallanko ottaa riskejä? Onhan vaaka enemmän kallellaan hyvään?
Haluan kyetä muuttamaan kurssia matkalla, pysyä hereillä, osata kuunnella itseä ja olla unohtumatta liiaksi rutiineihin. Se on tärkeintä, mitä voin luvata itselleni. Uteliaisuus, rohkeus ja omien tarpeiden ja toiveiden ääneen sanoittaminen. Ymmärrys siihen, miksi teen millaisiakin valintoja, mutta myös kyky sanoa niitä asioita ääneen, jolloin petaa mahdollisuuksia toiveiden toteutumiselle. Sanomalla ääneen pelkoja ja haaveita, puolittaisiakin, on syntynyt monia kiehtovia keskusteluja ja ennen kaikkea auennut uusia ovia – niin ajattelussa kuin arjessa.
Siksi olen lähtenyt. Löytääkseni polkuja, joita en ole edes tiennyt olevan olemassa. Olen lähtenyt ihmissuhteista, olen lähtenyt kodeista ja olen lähtenyt töistä. Voidakseni löytää jotain uutta, kokeakseni erilaisia ajanjaksoja, tutustuakseni lisää itseeni ja elääkseni vähän enemmän. Saadakseni perspektiiviä ja voidakseni katsoa taaksepäin tietäneenä, että olen uskaltanut ja kokeillut. Pystynyt elämään epävarmuudessa, uskaltanut olla epävarma ja kyennyt suhtautumaan vastoinkäymisiin vain vaiheina. Kiltin ja tunnollisen tytön syndroomaan taipuvaisena olen oppinut todella kaivattua rentoutta, tervettä itsekkyyttä, rohkeutta ja heittäytymistä. Niitä aioin oppia vielä lisää. En tiedä mitä kaikkea elämässäni tulen tekemään, mutta tiedän, millainen ihminen haluan olla itselle ja muille.
Minulla alkaa uusi vaihe elämässä, joka johtaa jonnekin, vielä tuntemattomaan määränpäähän.
Niin alkoi silloin ja alkoi nyt, tänään. Uusi vaihe. Uusi arki. Uusi työ.
Viimeisen vuoden tein inspiroivaa osa-aikatyötä, silloin en ollut vielä valmis täyteen työviikkoon. Sen työpaikkailmoituksen kohdalla tunsin, että kyseinen paikka on juuri minulle tehty. Ja niinhän se oli, sain paikan. Siitä vuodesta ammensin valtavan määrän ammatillista itsevarmuutta ja huomasin, missä vahvuuteni ovat. Tästä uudesta paikasta kuullessani tunsin samoin kuin silloin. Tälläkin kertaa se tunne oli molemminpuolinen. Niinpä tänään palasin täyteen työarkeen. Viiteen työpäivään, organisoidumpaan viikkoon ja erittäin kiinnostavan työn äärelle. Olen jännittynyt ja innostunut, mutta myös ylpeä.
Tämä on uuden ajanjakson alku, jossa on kaikkien menneiden vuosien valintojen rakentama vahva pohja. Ympyrä ikään kuin sulkeutuu, mutta totuus on, etten ole palannut lähtöpisteeseen. Olen kulkenut niin paljon eteenpäin, että vaikka palaan tiettyjen tuttujen elementtien äärelle, mikään ei oikeastaan kuitenkaan ole samoin, sillä minä en enää ole se sama, joka olin kaksi ja puoli vuotta sitten lähtiessäni. Tästä alkaa uusi vaihe ja hyvän laisella jännityksellä odotan, mitä se tuo tullessaan. Ja mikä tärkeintä, tunnen kutkuttavaa innostusta. Mikä ihana tunne.
Lue myös:
Sinä päivänä irtisanouduin.
Ajatuksia muutoksen tueksi.
Kursiivit vanhasta postauksesta. Seuraa työarkea ja arkea Snapchatissa: am.arjasto.