Naantali on vaipunut uneen ja minäkin kohta.
Saavuin aamupäivällä blogimatkalle tänne Naantaliin, tutustumaan kaupungin kulttuurielämään ja kauniiseen kaupunkimiljööhön. Päivä on ollut antoisa, jopa koskettava.
Maalasin pitkästä aikaa akryyliväreillä, sukelsin värien voimalla etsimään omaa turvapaikkaa. Söin itseni ähkyksi, nauroin kesäteatterin koleilla penkeillä viltteihin kietoutuneena ja löysin sisäisen lapseni muumimaailmassa. Puolen yön aikaan kävelin yksin halki Naantalin äärettömän kauniin ja syvän hiljaisen vanhankaupungin musiikkia kuunnellen.
Aurinko oli kadonnut kauas horisonttiin hetki sitten, mutta satamaa ympäröi vielä kesäillan lempeä hämärä. Iholla hiipi viileys, väsymys painoi ja sisällä kummitteli kivi, jonka haluaisi sysätä ulos ja päästää kepeyden sisään. Viime päivinä olen harmitellut sitä, kuinka heikko sitä voikaan vielä näin aikuisenakin olla omien tuntemusten äärellä. Elämänkokemus tuo perspektiiviä, muttei näköjään poppaskonsteja siihen, miten mieltä voisi taittaa mihin suuntaan vain haluaa. Nopeasti, kivuttomasti. Kaikkea ei voi hallita, mutta onneksi matkaa voi viitoittaa ja kurssia muuttaa tarvittaessa.
Mikään ei ole pysyvää, ei edes tämä sisällä viipyilevä haikeus.
