Huomaan viime aikoina istuneeni monen monta kertaa tyhjän blogiruudun edessä ja miettineeni, mitä kirjoittaa. Tavallaan on ihan valtavasti aiheita, joita tavallaan tekisi mieli jakaa, mutta toisaalta ei kuitenkaan. Elämäni on ollut viime aikoina käsittämättömän tapahtumarikasta ja mielikin on työstänyt ison kasan asioita. Voisin kirjoittaa liudasta pieniä kommelluksia, sattumuksia ja kohtaamisia, mutta kun istun tässä ruudun edessä, kaikki ne jutut liukenevat mielestä ja edessä on loistaa tyhjä ruutu. Lähdetään siis ihan random-mietteillä. En edes yritä pukea niitä kääreisiin, sillä luovuus on kadonnut värikkään arjen myötä.
Olen kuunnellut viime aikoina erityisen paljon Spotifyta, mutta ärsyyntynyt siihen, että miksi satunnaistoistossa tietyt biisit tulevat koko ajan ja toiset eivät pääse ikinä soittoon. Niin tylsää.
Sosiaalinen elämä on vilkastunut hassulla tavalla, mutta olen myös kaivannut ystäviäni, joita en ole ehtinyt tarpeeksi näkemään. Viime perjantaina koin älytöntä ikävää Anskua kohtaan. Meidän piti nähdä, mutta se peruuntui viime hetkellä ja päivän edetessä huomasin, miten kovasti oikeastaan kaipasin näkemistä juuri silloin, ystävää, ihanaa ihmistä ja asioiden pureskelua ääneen. Sitä, että voi puhua jollekin ihan kaikesta varmana siitä, ettei tarvitse selitellä tai puolustella. Olla rennosti ja ihan kokonaan auki.
Viikonloppuna kaipasin Eireneä ja huomiselta odotan malttamattomana Elsan vierailua. Ja tämän kirjoittamisen keskeytti myöhäisillan maratonpuhelu ystävän kanssa. On ihan mieletöntä, kuinka läheiset ovat viime viikkoina poikenneet lasillisella, kahvilla tai ihan muuten vaan. Tunnen suurta onnea siitä, miten upeita tyyppejä kuuluu elämääni ja tuntuu lähes koomiselta, kuinka liikuttunut asiasta olen viime aikoina ollut. Ehkä vain ihmisten merkitys on nyt erityisen korostunut?
Sain tuossa eräs päivä palavan fiksaation marokkolaisiin astioihin ja kävin ostamassa pari kippoa. Ihmeellisiä päähänpistoja, vaikka pitäisi ostaa kaikkea oikeasti tarpeellista kuten sähköhammasharja, mikro ja pieni imuri. Eihän kupit noita oikein korvaa, vaikka kauniita ovatkin.
Tajusin myös, että tyvikasvuni on kasvanut järkyttäväksi. Varasin kampaajan, mutta jos voisin, menisin sinne mieluiten jo heti. Miten kummassa nyt tuntuukin vaikealta kestää viikko, vaikka pariin vuoteen ei moista fiilistä ole päässyt syntymään?
Pitäisi myös miettiä työjuttuja, sitä mitä haluan ja mihin suuntaan tästä eteenpäin kehittyä. Mahdollisuuksia on ja se tuntuu mielettömän ihanalta, tuntuu, että olen ehkä tehnyt jotain oikein. Mutta samalla myös pienesti jännittää ajatus valinnoista, haluan niin erilaisia asioita ja olen kiinnostunut niin monesta!
Ja töistä puheen ollen, olen niin onnellinen omasta blogikodista. Vaikka päätös omilleen hyppäämisestä tapahtui nopeasti, on olo blogin suhteen ihanan rento. Teknisiä ongelmia tosin on edelleen, joten jos joku tuntee jonkun joka ehkäpä osaisi auttaa koodausjutuissa, vinkatkaa. Olen vähän pulassa muutaman hienosäätöasian kanssa. Näitä omillaan olon haittapuolia, mutta silti, ei todellakaan kaduta!
Kello lähentelee puolta yötä, joten pitäisi ehkä mennä nukkumaan. Onneksi tosin huomenna on vapaa ja luvassa kaikkea kivaa blogin parissa. Äh, mikä sillisalaatti tästä postauksesta tulikaan!
