Aika tarkalleen puolitoista vuotta sitten suljin pitkäaikaisen työpaikkani oven tulevaisuus isona mysteerinä. En tiennyt kauanko se vaihe kestää tai mihin se johtaa, mutta asetin tavoitteeksi sen, että haluan tehdä entistä enemmän niitä asioita, jotka sytyttävät sekä löytää inspiraation lähteitä ja seurata innostusta. Aika teki tehtäväänsä ja pään sisällä palaset alkoivat loksahtelemaan kun annoin itselleni tilaa, juuri kuten toivoinkin. Jos suljin vakityöpaikkani oven väsyneenä ja tulevaisuus täynnä epätietoisuutta, niin nyt olo on innostunut ja energinen, sekä mieli pursuaa mielenkiintoisia mahdollisuuksia sekä ihan konkreettisia pitkän tähtäimen toiveita. En halua viitoittaa suuntaani liian tiukaksi, sillä on annettava liikkumavaraa ja tilaa itsensä kuunteluun, mutta tiedän, mitä ja millaisia asioita haluan matkani varrelle ripotelle. Olo on hyvä, tasapainoinen ja valmis ottamaan uuden askeleen.
Kevät kului Take me theren suunnittelun ja rakentamisen parissa, kun sivusto viimein saatiin puserrettua ulos ja auki kesäkuun alussa, oli aika pysähtyä konkretisoimaan jatkoa. Vietin pari viikkoa kiivaasti miettien asioita, illalla nukkumaan mennessä mieli vielä raksutti ja pohti vaihtoehtoja. Tajusin, että olisi upeaa löytää osa-aikainen työ taloutta tasaamaan, tulevaisuuden muita tavoitteita mahdollistamaan ja uusia haasteita tuomaan. Tiesin yleisen työllisyystilanteen olevan huono, omasta alasta puhumattakaan, joten ajattelin olla asettamatta odotuksia liian korkealle, mutta lupasin itselleni kuitenkin kuunnella sitä, mikä tuntuu hyvältä. Kesäkuussa kaivoinkin työhakemuspohjani naftaliinista ja hain erästä paikkaa, mutta sen kanssa ei tärpännyt. Pari viikkoa sen jälkeen avoimia työpaikkoja selaillessani otteeni valpastui, mielenkiintoinen oman alan työ ja vieläpä työajoilla, jotka voin pitkälle itse määritellä. Juuri se kombo, josta en oikein ollut edes uskaltanut haaveilla.
Siltä istumalta naputtelin hakemuksen, soitin perään ja sain saman tien kutsun haastatteluun. Ensimmäisen vaiheen jälkeen lupailtiin palailla asiaan lähiaikoina, mutta puhelin soikin jo seuraavana päivänä. Olin päässyt jatkoon ja sain kutsun uuteen haastatteluun. Kainalot hikosivat, eikä ainoastaan helteisen päivän takia. Istuin kolmen uuden kasvon edessä vastailemassa kysymyksiin ja tilanne tuntui absurdilta, kaikki oli tapahtunut niin järjettömän nopeasti. En oikeastaan osannut edes jännittää vielä silloin. Taisin naurahtaa kotona haastattelun jälkeen, että olin ihan yli-itsevarma, mikä ei todellakaan ole tyypillistä minulle, pikemminkin päinvastoin. Kai vain ei ollut menetettävää ja toisaalta, olen ehtinyt viimeisen vuoden aikana varsin hyvin hahmottamaan sitä, mitä jo osaan, mitä vielä en ja mihin suuntaan haluan kehittyä. Asiaan luvattiin palata perjantaina, mutta puhelimeni soi jo torstaina. Sain työn.
Tuntui epätodelliselta, miten voikin loksahtaa asiat näin paikoilleen? Homma ei tule olemaan helppo, itse asiassa mitä enemmän olen käynyt läpi yksityiskohtia tulevaan työhön liittyen, sitä enemmän huomaan työsarkaa riittävän. Tuloksia odotetaan nopeasti, mutta monipuoliset mahdollisuudet kiinnostavat. Pääsen suunnittelemaan ja toteuttamaan jo laajasti toimivan yrityksen markkinointia, jota tuote on ajanut vauhdilla eteenpäin, mutta markkinointi laahannut jäljessä. Siinä on monta elementtiä, joista olen haaveillut, kuten vaikkapa itsenäisyys, ideointi ja asioiden eteenpäin vieminen. Samalla tiedän, että on tartuttava heti toimeen, osattava nähdä metsä puilta ja pystyttävä fokusoitumaan oleelliseen, osattava tuoda vuosien varrella kertyneet opit ja ajatukset käytäntöön.
Tietenkin oman alan haasteellinen työpaikka tuntuu mahtavalta, olen yllättynyt ja ylpeä. Nyt sitten vain sellainen pikku juttu, että täytyy lunastaa antamani lupaukset, vaihtaa puheet teoiksi. Ja arvatkaa jännittääkö? Rimakauhu äityy hetkittäin aika pahaksi. Pahimpana epävarmuuden hetkenä sanoin äidilleni kuluneen kliseen, on rohkeasti valittava suunta, joka pelottaa, sillä se myös opettaa. Se, mitä olen oikeasti sisäistänyt viimeisen parin vuoden aikana on, että uskallan tehdä valintoja, kuunnella itseäni ja oikeasti, asiat järjestyvät kun niitä vähän muistaa potkia eteenpäin eikä annan mielen jumittua kuluneeseen kuutioon. Koen itseni onnekkaaksi, olen viettänyt huikean puolitoista vuotta omaehtoista olemista, käynnistänyt Take me theren, jota kohtaan tunnen todella suurta innostusta, ja kirjoittanut tätä rakasta blogiani, mutta sen lisääksi löytänyt ammatillista kehitystäni vahvasti tukevan työn, jonka sisältö ja työaika ovat pitkälle käsissäni, toki samalla myös vastuu – se kai kulkee väistämättä vapauden rinnalla.
Miltä siis tuleva syksyni näyttää? Aika todella jännittävältä! Take me thereä kehitetään ja palailen osittain toimistoelämään. Aion myös matkustaa, vaikken vielä tiedä minne. Ajasta ja budjetista riippuen joko lähelle tai kauas. Niin, ja hankkiutua eroon turhasta tavarasta! Materia-ahdistus on rieponut läpi kevään ja syksyllä teen asialle surutta jotain. Mutta sitä ennen, huomenna astun lentokoneeseen ja suuntaan valloittamaan Romanian sekä Bulgarian! Eipä tähän muuta sanottavaa kuin, että HUH.
Seuraa blogiani Facebookissa, Instagramissa ja Bloglovin’ssa.
