Veronan kentällä lämmin ilma vyöryi vastaan. Päivä oli jo ehtinyt kääntyä illaksi, mutta mittari hehkutti itsepintaisesti +29 astetta. Päivän reissaamisesta nuhjuinen keho ja lentojen myöhästelystä nuutunut mieli asettuivat vuokra-auton nahkaistuimille, katseen seuratessa valon katoamista ja maiseman muuttumista tummaksi. Ajovalojen tavoittaessa Garda-järven eteläkärjen, ympärillä oli enää pelkkää pimeyttä. Nojasin ikkunalasiin ja tavoittelin maiseman valopilkkuja, kylät vaihtuivat ja hetkittäin ympärille syttyi elämä, pieni oma maailmansa pimeyden keskelle. Terassit näyttivät keitailta ja katulamppujen varjot maalasivat tunnelmallisia varjoja rakennusten kylkiin.
Palasin ajatuksissani kolmen vuoden takaiseen Gardan reissuun, bongailin tuttuja paikkoja ja muistot täyttivät mielen. Hiljainen tie seuraili järven muotoja, ja tasapainoilin unen ja valveen rajamailla. Muistojen tumman turkoosi järvi oli nyt sysimusta. Satunnaisia pareja kulki käsi kädessä rantakatuja, nojailivat toisiinsa pimeyden keskellä katse kadonneessa horisontissa. Tästä kaikesta oli kaukana kaikki se ruuhka, jonka kesän turistipiikki Gardalle mukanaan tuo. Ehkä juuri nyt alue on parhaimmillaan, ilma on ihanan lämmin, mutta kylät sopivan rauhallisia.
Illallista pysähdyin nauttimaan pieneen kylään, yhteen monista, auto koukkasi veden äärelle ja ravintolasta avautui näkymä vuorille. Niille, joita horisontista oli enää mahdotonta erottaa, mutta pienet keltaiset pisteet kertoivat maan ylettyvän ylemmäs kuin olisi osannut odottaa. En tiennyt, että oli nälkä, mutta kun sain lautasen eteeni, nautin jokaisesta suupalasta. Tiramisu kruunasi levähdyshetken, se suli suuhun ja jätti kiehtovan pehmeän maun kielelle. Nuutunut olo katosi hetkeksi, ja hetken hengitin kesää, sitä jonka me olemme kotona jo jättäneet taaksemme. Hiljaisuus tuntui valloittavalta, jättäydyin taakse matkaseurasta, katselin järvelle ja astelin liki rantaviivaa. Olo oli liki liikuttunut ja Garda oli kaunis, värittömänäkin. Autossa annoin pään painua alas, pimeys nielaisi auton ja navigaattori vilkutti 110 jäljellä olevaa kilometriä. Vajosin horrokseen ja havahduin tietullien jäädessä taakse, auton laskeutuessa Meranoon. Puoliltaöin työnsin avainkortin hotellihuoneeni oveen ja vajosin pehmeään sänkyyn. Nyt on aika nukkua, pitkä päivä takana ja pitkä päivä edessä.
