Harmaata, harmaata, harmaata. En ymmärrä miten ihan joka päivä voi olla harmaata. Jatkan edelleen aurinkoisen päivän odottelua, jotta pääsisin ottamaan huuto.net ja muitakin kuvia, mutta kesä taitaa tulla ennen kuin aurinkoinen talvipäivä. Petyin siis heti herätessäni, sään lisäksi siihen, että heräsin seitsemältä katuporaan, jonka ääni tunkeutui luihin ja ytimiin, vaikka yritin kietoa pään tyynyjen ja täkin suojiin. Pelkäsin jo vahingossa tukehduttavani itseni yrittäessäni ääntä pakoon. Samalla muistin pari viikkoa sitten postilaatikosta tulleen lapun alkavista pitkäkestoisista katutöistä ja näin jo mielessäni joka ikinen arkipäivä tästä eteenpäin herääväni aamuseitsemältä poran ääneen. Se päihittäisi mennen tullen naapusimme, joka rakastaa soittaa arkiaamuisin pianoa. Noh, pienet on murheet, saanpahan olla kotona, kuukausi sitten olin noihin aikoihin jo töissä tai matkalla ja autuaan tietämätön tästä äänimaailmasta.
Vaihtelevasti nukutut yöt ovat kulkeneet käsi kädessä harmaan sään kanssa. Olen nähnyt hassuja unia edelleen, mutta aiempaa kevyempiäkin, onneksi. Yhdessä niistä kävin luomuruokaostoksilla Oi mutsi mutsin Elsan kanssa ja toisessa katselemassa villapaitoja showroomilla Fab Forty Something Marjukan kanssa. Jälkimmäinen ehkä johtui siitä, että näimme juuri ensimmäistä kertaa kasvotusten, ja olen Marjukan ihanaa blogia lukenut jo niin pitkään, että viimein kasvotusten tapaaminen oli hyvällä tavalla hassua ja vähän jännittävää.
Viikko sitten heräsin yöllä paniikkiin, olin siivonnut ja pinonnut vaatteita makkarin oven vieressä olevan naulakon päälle ja tietenkin yöllä puoliunisena en muistanut koko asiaa. Heräsin keskellä pimeyttä ja satuin vilkaisemaan ovelle, jossa ilmiselvästi seisoi joku. Paniikki, vaikka en tiedä kummasta suurempi, siitä, että siellä seisoi joku vai siitä, että näin jonkun seisovan siellä. Ehdin jo ajatella, että mielenterveyteni on lopullisesti mennyt, sillä näky ei kadonnut vaikka kuinka suljin ja hieroin silmiäni. Hahmo seisoi hievahtamatta paikoillaan. Itkuisena revin miestä hereille, joka mutisi jostain syvältä peiton alta, ettei siellä ketään ole. Muutamaa päivää myöhemmin heräsin tunteeseen, ettei sydämeni lyö tasaisesti ja käsissä oli uusi paniikki. Mies pääsi taas mutisemaan suuret lohdutuksen sanat ”ei siinä mitään oo”. Olen yhtä aikaa huolissani, huvittunut ja pikkaisen kateellinen miehen unenlahjoista, sillä olen aivan varma, että vaikka maa tärisisi ja palohälyttimet kiljuisivat, toinen vain kääntäisi kylkeään. Itse herään vähän liiankin helposti ja mielikuvitus muutenkin tempoo herkästi mukaansa, etenkin yön pimeinä tunteina.
Seuraa blogiani Facebookissa, Instagramissa, Blogilistalla ja Bloglovin’ssa.
