Olen viimeisten vuosien aikana huomannut kaipaavani kahta pinnallisen pientä asiaa aivan erityisen kovasti, ehkä siksi, että ne aiemmin kuuluivat arkeeni ja kuluneina vuosina päivätöiden takia eivät vain ole mitenkään olleet mahdollisia. Toinen kaipaukseni kohde on niinkin yksinkertainen kuin kaupunki arkipäivänä, silloin kun on aivan omanlaisensa rauhallinen tunnelma, sellainen, jota ei koskaan onnistu viikonloppuna tavoittamaan. Niinpä haaveilen rennosta kahvihetkestä keskellä päivää, kiireettömästi istuen ja tunnelmoiden rauhaa, jota arkipäivän hiljaiset tunnit tuovat mukanaan. Viimeisenä kuutena vuotena arkivapaat ovat menneet lähes aina matkoilla ja jos olen keskustassa töiden puitteissa poikennut, on ollut kiire tapaamisesta toiseen tai työpaikalle. Jos olenkin take away -kahvin ehtinyt napata mukaan, on kellon tikitys jyskyttänyt takaraivossa ja tilanne on ollut kaukana siitä kiireettömästä hetkestä, jota ikävöin. Koska olen tyystin toisessa suunnassa töissä, on muutenkin keskusta arkipäivinä kutsunut harvemmin ja viikonloppuisin tunnelma ei enää ole sama, jokin on toisin.
Toinen syvästi kaipaamani asia on aamujumpat. Opiskeluaikoina rakastin aamupäivän rauhallisia jumppatunteja, puolityhjää jumppasalia, aamupäivän auringon vilahtelua ikkunoista ja energisoivaa päivänaloitusta. Tiedättekin jo, että olen aamu-uninen, joten ennen aamuysiä olen vielä niin koomassa, että aamujumppa tarkoittaa itselle rehellisemmin aamupäivän jumppaa. Se kaikki on ollut käytännössä täysin mahdotonta päivätöissä. Viimeisten vuosien ajan työmatka on pysytelly 50-55 minuutin paikkeilla suuntaansa, olen siis päivittäin ollut riippuvainen joukkoliikenteestä ja körötellyt naapurikaupunkiin keskelle toimistokeskittymää, mikä on varmistanut sen, että joudun lähtemään aikaisin ja kotiudun myöhään. Aikaisin jumppa-aika siis koskaan on ollut myöhäisiltapäivän hetkinä, juuri ruuhkaisimpana aikana ja nuutuneena päivän jäljiltä. Tulevaisuudessa toivon löytäväni työpaikan lähempää kotia, pienen bussimatkan päästä tai keskustan tuntumasta, sillä kaksi tuntia päivässä bussissa istuen vuosien ajan tuntuu jotenkin hölmöltä – niin paljon mieluummin käyttäisin sen ajan jotenkin muuten.
Niinpä olen luvannut itselleni, että ensi kuussa istahdan itsekseni kahvittelemaan keskellä päivää. Nappaan mukaan kirjan tai läppärin, ja istun ikkunan viereen sivusilmällä seuraamaan arkipäivän kaupunkielämää. Annan tilaa ajatuksille ja olen läsnä hetkessä. Toinen lupaus itselle on liikunta, ei pelkästään aamuliikunta, vaan liikunta ylipäätään. Vaikka olen liikkunut päivätöissä ollessanikin, janoan silti enemmän ja kiirettömämpää. Huokaisen helpotuksesta, että saan ainutlaatuisen tilaisuuden siihen, ettei kalenteria tarvitse vilkuilla viikkoja eteenpäin ja ruksia satunnaisia lovia, joissa hammasta purren rynniä juuri sinä tiettynä hetkenä muiden kaltaisten kanssa salille, huvitti tai ei. Niinpä taskussa polttelee tuoreet sali- ja jumppakortit sekä tänään ostettu kortti hot joogaan. Ei, en ole koskaan käynyt hot joogassa, mutta päätin repäistä ja ostin sinne samantien 10 kerran kortin. Nyt kun on aikaa, tahdon kokeilla, ja koska olen kaikkea muuta kuin taipuisa, ajattelin hot joogan olevan itselle hyvä paikka aloittaa. Arkivapaat ja aamupäiväliikunta kuulostavat ihanan ylelliseltä!
