Minulta on monta kertaa blogihistoriani aikana kysytty, että miten päivän asuni muodostuvat, ja yhtä monta kertaa olen näiden vuosien aikana aloittanut kirjoittamaan aiheesta, päätyen joka kerta luovuttamaan. Suunniteltujen postauksen punainen lanka on kadunnut jo alkumetreillä, ja olen huomannut, että on vain parempi palata muihin aiheisiin. Vastaus kysymykseen kun on lyhyt ja ytimekäs; ”en tiedä”. Toki olen kysymysten jälkeen kiinnittänyt erityishuomiota prosessiin, miettinyt mitä mietin asua valitessa ja onko siinä jokin tietty kaava, mutta kerta toisensa jälkeen huomaan asun muodostuneen, enkä oikein osaa sanoa miten se tapahtui. Kaikki tuntuu etenevän vähän sattumien kautta, fiiliksellä ja kokeilemalla. Siihen ei siis ole valmista kaavaa, ja voi kun olisi, silloin ei olisi niitä päiviä, kun ei ole yhtään mitään päälle pantavaa!
En lue muotilehtiä tai muutenkaan seuraa aktiivisesti muotia, eli ideoiden napsimisen täytyy tapahtua alitajuisesti arjessa. Paljon vain poimin vaatteita kaappiini kulloinkin tarjolla olevista valikoimista, eli toisin sanoen niistä muodissa olevista. Yhtälailla uskoisin löytäväni muutaman vuoden takaisista mallistoista hankittavaa siinä missä nykyisestäkin tarjonnasta, mutta luonnollista on, että sitä inspiroituu siitä, mitä juuri nyt on tarjolla.
Luovuus villiintyy erilaisista materiaaleista, muodoista ja väreistä. Asun rakentaminen on kuin taulun maalaamista, jonain päivänä houkuttaa tummat värit ja toisena kaipaa keveyttä. Alussa on tyhjän pohjan äärellä, ja hienoa on tunne, kun palaset alkavat loksahtelemaan paikoilleen. Aina niin ei tapahdu, mutta kun tapahtuu, päivä alkaa erityisen hyvin. Minulle pukeutuminen on yksi estetiikan ilmaisumuoto ja kevyttä hupia. Käytännössä kierrän kaupoissa ja poimin vaatteita, jotka tuntuvat omilta, ja vasta kotona alan katselemaan mitä niistä voisi rakentaa. Harvoin mietin kokonaisuuksia mainittavasti ennakolta, ellei ennakoimaton inspiraation puuska iske, tai muuten rakenna niitä tietoisesti uusilla hankinnoilla.
Yleensä parhaat ideat tulee ihan jotain muuta tehdessä. Kun poimin lattialta kasaan jääneitä vaatteita ja huomaan mytyssä olevien kuosien tai värien mätsäävän erityisen hauskasti toisiinsa, saatan hypähtää kaapille ja etsiä vastaavan väriparin olemassa olevista vaatteistani. Tai ohimennen huomaan vaatteen, jota en ole vähään aikaan käyttänyt, innostun, ja päätän pukea sen seuraavana päivänä. Ideat eivät tule pakottamalla, ja turhaudunkin väkisin vaatteita miettiessä, silloin todella ei tunnu keksivän yhtään mitään päälle pantavaa.
Olen vahvasti visuaalinen, ja minun on nähtävä vaatteet, en pysty rakentamaan asua pääni sisällä, vaan sen on tapahduttava konkreettisesti vaate kerrallaan valikoimaa tuijotellen. Yleensä koen pukeutumisen helpoksi, ja jos se ei sitä olisi, tuskin haluaisinkaan silloin siihen panostaa. Vaatekaupoissa kierrellessä olen yleensä tehokas, koen, että osaan poimia rekeistä omalle kropalle sopivat ja omaa silmää miellyttävät jutut vaivattomasti. Sovittelu on tylsää, ja useimmiten kiikutan vaatteen suoraan henkarista kassalle, ja todella harvoin joudun palauttamaan sen takia, etteivät ne istuisikaan.
Pääasia minulle pukeutumisessa on, ettei sitä ota liian vakavasti ja että uskaltaa kokeilla. Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua jos tänään sattuu olemaan vähän outo asukokonaisuus päällä tai look viimeistelemätön? Kukaan tuskin muistaa sitä enää huomenna, mutta itse on ehkä oppinut jotain, ja osaa viilata ideaa seuraavalla kerralla parempaan suuntaan. Pukeutumisessa rohkeus on valttia, ja stressittömyys. Ymmärrän toki, että kaikilla ei ole kokeilunhalua vaatteiden suhteen, ja mikäs siinä, silloin onkin hyvä, että kaapin sisältö koostuu varmoista valinnoista ja ajattomista vaatekappaleista!
Harvemmin kyselen muiden mielipidettä ja yleensä shoppailen yksin, muiden ajatukset ja näkemykset vain tuntuvat hämäävän ja niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin, tuntuvat ohjaavan hutihankintoihin. Toisinaan koen myös häiritseväksi jopa kumppanilta mielipiteen kyselyn, hän kun tuntuu tarkastelevan asun valintaa niin toisesta lähtökohdasta kuin mitä itse tekee. Mies tuntuu valkkaavan päälleni joka kerta vaatteen samoilla spekseillä, ja osaan jo hyvin ennakoida jo kysyessäni, että mitä hän sanoo tai minkä ehdottamistani valitsee (se on kuitenkin aina se tiukin vaate, huolimatta onko se järin yhtenevä muun asun kanssa ;)). Toisin sanoen, hän valitsee sen, mikä tuo vartaloni parhaat puolet (eli ne, joista itse pitää eniten) eniten esiin, itse taas katson kokonaisuutta ja asun henkeä, ja etsin vaatetta, joka sopii kokonaisuuteen parhaiten tai tekee siitä mielenkiintoisen.
Mielestäni asun ei tarvitse aina olla kroppaani eniten imarteleva tai värin juuri se kaikkein parhaiten silmiini sopiva. Välillä kyllä, mutta miksi aina? Jos valitsisin joka kerta vaatteen, joka sopii minulle ulkoisia piirteitäni katsoen parhaiten, kuolisin tylsyyteen. Siinä jäisi kokeilut ja villit kortit. Minulle vaatteet on tapa leikkiä, eikä ostetun paidan tarvitse olla juuri kroppaani kaikkein imartelevin tai vyötäröäni nuoleva, vaan jossain asussa se epätäydellinen vaate saattaa olla ihan lyömätön osa kokonaisuutta. Erityisen kiehtovaa on myös saada kannettua jotain epätäydellistä onnistuneesti, pukea yksinään ei niin hyvä vaate eheäksi ohaksi kokonaisuutta.
Aina tulee uusi päivä ja mahdollisuus uuteen asuun, ja vuoteen mahtuu monen monta asua. Minulle pukeutuminen on mahdollisuus kokeilla eri tyylejä, muuntautua, ja se pitää motivaation panostaa yllä. En tiedä haluaisinko edes löytää ns.tyyliäni, vaan ennemminkin haluan tuntea kroppani ja uskaltaa kokeilla, uskaltaa erehtyä.
Kuvituksena alkuvuoden asuja.
