Elämää laatikoihin muuton alta pakatessa on lipunut ihan huomaamatta ajattelemaan mennyttä neljää ja puolta vuotta, jotka olen tässä asunut. Väliin tosin mahtui kolmen kuukauden putkiremppaevakko Ullanlinnassa, jolloin oli pakko muuttaa kaikkine tavaroine pois ja takaisin. Myös asunto muuttui tuona aikana, ja tuntui tavallaan vähän uudelle, vaikka kulmat olivatkin tutut.
Muistan hyvin, kuinka kävin katsomassa asuntoa juuri ennen vuoden vaihdetta. Tuona hämäränä iltana valoton asunto tarjosi vain tumman näkymän merelle. Kaikki muu oli kännykän sinertävän valon varassa. En oikeastaan välittänyt, silmät olivat jo valmiiksi sameat. Sydämeni kipristeli ja mieli huusi; olenko nyt varma ratkaisusta? En miettinyt niinkään asuntoa vaan muutosta. Olin laittanut alulle eron reilua kuukautta aiemmin ja nuo yhdessä asutut viikot sekä väliin varattu yhteinen matka olivat myllerrystä.
Tunsin suurta tuskaa päätöksestäni, ajatus jäämisestä tuntui houkuttelevalle ja toisen tuskan katsominen sai olon tuntumaan entistä pahemmalle. Mutta samalla pieni ääni sisällä muistutti, että olin jo tehnyt päätöksen. Olin liian pitkällä kääntyäkseni takaisin. Tiesin jo kokemuksesta, että muutoksessa pahinta ovat edeltävät hetket, kun askel on otettu, mielellä on tapana rauhoittua. Ei enää auta perääntyä, on uskallettava ottaa askel vaikka hirvittää. Vielä vuokrasopimusta kirjoittaessa nielin kyyneleitä. Mielessä soi pyyntö; ”älä tee sitä, mietitään vielä.” Mutta kynä taittui allekirjoitukseen ja sydän tuntui ontolle.
Sitä en tiedä oliko valinta oikea, kuka sellaista voisi tietää. Mutta koin tarvitsevani kasvun, jonka muutos mahdollisti. Oli katsottava enkä halunnut jäädä jossittelemaan, se kun on yksi eniten pelkäämistäni asioista elämässä.
Tässä asunnossa olen ollut todella pohjalla. Muutos ei kohdellut lempeästi. Toisaalta, en siinä uskossa valintaa ollut tehnytkään. Hyväksyin matkan, mitä ikinä se tuo tullessaan. Tässä asunnossa olen kipuillut niin paljon, että olen luullut kuolevani pelkkään ahdistukseen. Olen itkenyt ja valvonut lukuisia öitä. Olen voinut niin huonosti, että läheiseni ovat pyytäneet, että teen äkkiä jotain, mikä korjaa olon. Mutta joka kerta olen vastannut samoin, tämä on matka, joka minun on kuljettava. Mikään ei kestä loputtomiin, ei myöskään suru tai paha olo.
Luulen, että ihmiset pelkäävät liikaa henkistä kipua, mikä ajaa laastaroimaan elämää ja pakenemaan tuskallisia tunteita. Itse koen tärkeäksi käydä ne läpi. Niin riipivältä kuin tuska yksinäisinä päivinä, öinä ja viikkoina voikaan tuntua, niin niin tärkeää ne kokemukset voivat myös olla. Tärkeintä ehkä on, miten niihin suhtautuu ja mihin tunteita johdattaa. Vaikka laihduin, itkin ja vietin päiviä sängyssä kykenemättä nousemaan, niin kaikki se oli samalla myös tärkeä matka omaan mieleen. Suhtaudun suurella uteliaisuudella tunteisiin. Miksi minusta tuntuu tälle? Miksi tällä asialla on merkitystä? Minkä asian pitäisi muuttua, jotta tuntisin toisin? Miten haluaisin tuntea ja miksi?
Hetkittäin halusin paeta tunnetta ja pakeninkin. Pakenin lukuisille kävelyille ympäri kaupunkia, sateessa, pakkasessa, tuulessa. Mitä huonompi sää oli, sitä helpompi oli hengittää. Pakenin Joutsaan ystävän luokse ja jopa ulkomaille kun en vain pystynyt olemaan enää yksin kotona. Mutta samalla tiesin, että asiat ottavat aikansa. Kaikki loppuu jossain vaiheessa. Hyvä muuttuu huonoksi ja huono hyväksi. Sitä elämä on. Huonoimpina hetkinä mietin myös kaikkea tuskaa, jota maailman historia kantaa harteillaan. Miten paljon kärsimystä ihmisten elämiin on mahtunut kautta aikojen ja mahtuu edelleen näinä päivinä. Niiden maailman järjettömien raakuuksien rinnalla omat eksistentiaaliset kriisit, sydänsurut ja mielen kipuilut lämpimässä kaupunkiasunnossa tuntuu melko vähäpätöisiltä. Ne tunteet ovat normaaleja, jopa maailman mittakaavassa arkipäiväisiä. Suru on arkipäiväinen tunne. Siksi en taistellut vastaan, vaan taistelin tietäni eteenpäin.
Läheisten oli vaikea ymmärtää sitä. Mikä toisaalta on luonnollista, he näkivät vain kuoren, eikä se kuori ollut parhaimmillaan noina aikoina. Mutta miten tärkeä se matka olikaan itselle. Tärkeimpänä kaikista, opin olemaan yksin ja rakentamaan elämää itseäni varten. Oikeastaan opin rakastumaan yksinoloon. Itsenäistyin. Olin koko elämäni teini-iästä lähtien ajautunut hyvin symbioottisiin parisuhteisiin ja mukautunut niihin, vasta näiden vuosien aikana olin pakotettu oppimaan myös negatiivisten asioiden käsittelyn yksin. Ei ollut ketään, kenen olkapäätä vasten itkeä, oli löydettävä ratkaisut ja suunnat itsestä. Itse asiassa, tänä päivänä kaikki on kääntynyt niin kummasti päälaelleen, että jos viisi vuotta sitten mielikuvissani sovitin itseni tiiviiseen parisuhteeseen (vaikkakin olin hiljalleen alkanut kyseenalaistamaan sitä), tänä päivänä koen, että sellainen saattaakin tukahduttaa minut. Tarvitsen tilaa, itsenäisyyttä, omaa paikkaa ja elämää. Se on jotain, mitä aikaisempi minä ei olisi koskaan uskonut.
Aloitin uuden työn, vaihdoin työpaikkaa, tunsin osaamattomuutta ja riittämättömyyttä, mutta tein valintoja yksin vaikka hirvitti. Toteutin myös vihdoin pitkään mielessä poreilleen haaveen, jäin yrittäjäksi. Säästin aktiivisesti rahaa ja lopulta ostin ensiasunnon. Matkustin ja rakensin omaa itsenäistä identiteettiä. Ja kaikki se omaa ansiota, minä onnistuin. En tarvinnut toista jakamaan vastuuta, pitämään kädestä ja näyttämään tietä. Seisoin tukevasti omilla jaloillani, olin vastuussa omasta taloudestani ja tulevaisuudestani.
Siinä ohella rakensin uudenlaista parisuhdetta, jota niin moni piti pitkään tuhoon tuomittuna, jopa minua vahingoittavana. Mutta erilaisuus oli juuri sitä, mitä tarvitsin. Muut vain eivät nähneet pinnan ohi. Mielissämme elää edelleen varsin tiukassa perinteinen parisuhteen malli. Sain monia hyvää tarkoittavia kommentteja, joissa toistui sama kaava. Ansaitsen parasta. Tarvitsen kumppanin, joka pitää kuin kukkaa kämmenellä. Pitäisi saada olla palvottu ja toisen hulluna minuun. Ja niin edelleen. Kiitin, mutta samaan aikaan huvitti. Parasta? Mitä se edes tarkoittaa, kuka määrittää mikä on minulle milloinkin parasta? Ja miten niin ansaitsen? Entäpä jos en halua olla hento kukka? Entä jos olen jo ollut sitä tarpeeksi? Entä jos haluan olla tasaveroinen aikuinen ja itsenäinen? Entä jos mielestäni palvonta kuulostaa vinksahtaneelta ja jalustalle asettaminen kyseenalaiselta? Entä jos omasta mielestä parisuhde on ennen kaikkea valinta ja yhdessä rakennettu matka?
Aloin valita kenelle kerron ja mitä. Siksi läheisteni kipuiluissa en halua olla ihminen, joka neuvoo ja laukoo kliseitä. Haluan olla läsnä ja ymmärtää, että on monenlaisia polkuja. Heikkona oleminen on rohkeutta, kipu ei ole jotain, mistä on kiire pois. Kaikki se on osa matkaa.
Oma matkani tässä asunnossa päättyy ja uusi alkaa. Sekin tulee tuomaan eteen sekä vastoinkäymisiä että onnistumisia, sillä niistä elämä koostuu. Mutta jokainen vuosi ja kokemus on tehnyt itsestä kyvykkäämmän kohdata erilaisia vaiheita elämässä. Ja tämä vaihe, nämä vuodet tässä asunnossa, ovat olleet erittäin tärkeä osa minuksi kasvamista, ja pedanneet merkittävällä tavalla loppuelämän matkaa. Rikkoneet kaavoja ja haastaneet syvältä lapsuudesta asti rakentuneita tapoja sekä tunteita.
Tiedättekö mitä? Päällimmäisenä itsellä on tunne, että olen elänyt. Olen todellakin elänyt nämä vuodet. Syvemmin kuin edelliset. Suurissa kokemuksissa, tunteissa ja muutoksissa on sävy, joka tulee erottamaan ne vuosienkin päästä koko elämän nopeasti hupenevasta vuosirullasta. Luulen, että tarvitsen sitä, liikettä eteenpäin, tai ainakin tunnetta siitä. Tuskin siis olen kovin väärässä kun oletan, että seuraaviinkin vuosiin mahtuu muutoksia ja käänteitä. Mutta se otetaan vastaan mitä tulee.
Malja uudelle välilehdelle ja uudelle, ensimmäiselle omalle kodille!
