Olipa kiva ilta eilen ystävän nelikymppisillä, ja monella tapaa tärkeä. Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, miten hyviksi ystäviksi olemme kasvaneet yli viiden vuoden seurustelun päätyttyä joskus yhdeksän vuotta sitten. Tai olimmehan toki ystäviä jo suhteessa ollessa. Oikeastaan pahinta silloin eropäätöstä miettiessä oli ajatus toisen menettämisestä kokonaan. Ylipäätään ajattelen, että olisi sääli menettää ihminen, jonka kanssa on kertynyt paljon jaettuja muistoja ja on opittu tuntemaan syvältä. Suhde ei välttämättä toimi siinä kyseisessä muodossaan, mutta miksi sen pitäisi tarkoittaa hyvän ihmisen katoamista elämästä kokonaan? Niinpä koen onnea siitä, että olemme molemmat valinneet pitää kiinni ystävyydestä.
Niin hassulta kuin se saattaa kuulostaakin, eron silloin kauan sitten teki helpommaksi mahdollisuus jakaa ikävä ja muutos toisen kanssa. Vaikka suhde sillä sekunnilla kun erosimme muuttui platoniseksi, eikä ole koskaan ollut kysymystäkään, että se olisi mitään muuta, sai silti eron jälkeisinä aikoina silti kömpiä yöllä toisen asuntoon tai soittaa kurjien treffien jälkeen ja ikään kuin jakaa saman uuden elämänvaiheen. Sittemmin elämäntilanteet ovat muuttuneet, olemme muuttaneet toistemme huonekaluja, eronneet, pariutuneet, sairastaneet, kuka mitäkin tahoillamme, mutta siinä lomassa toisesta on kasvanut itselle oman elämän ehdoton tukipilari. Sellainen ihminen, jonka menettämistä en halua edes ajatella, olisin hukassa ilman. Tai ainakin iso palanen puuttuisi varmasti elämän loppuun asti.
Siksi olen onnellinen myös siitä, että uudet suhteet eivät ole hajottaneet ystävyyttä. Tai muistan joskus tapailleeni ihmistä, joka pyysi valitsemaan, mutta harvoin sellaista vaativa on se, joka tulee valituksi. Sama oli joskus toisella, uusi suhde vaati ja teki varovaiseksi, mutta puhuminen auttoi, kului aikaa ja lopulta asiat löysivät uomansa. Tunnen kiitollisuutta tietäessäni, että voin milloin tahansa soittaa ja saan tukea ja apua, ja edelleen toinen on ensimmäisiä ihmisiä jolle kerron kun jotain tärkeää tai uutta tapahtuu.
Nyt juhlissa tapasin ihmisiä noilta kaukaisilta yhteisiltä vuosilta, muutamaa olin nähnyt muuttojen, sattumien ja sen sellaisten yhteydessä, joitain en kertaakaan enää eron jälkeen. Ja siinä he taas olivat, tutut edelleen yhdessä pysyneet pariskunnat ja ystävän lukuisat ystävät. Erona kertyneet vuodet ja kasvaneet perheet.
Nojasin bändin soittaessa pöytään ja näin edessäni kaksi erilaista kuvaa elämästä. Toinen oli se, jossa olisin jäänyt suhteeseen, olisi edelleen nämä ihmiset ja tutut traditiot, kaikin puolin hyvä ja turvalliselta vaikuttava arki. Sitten tämä, jossa lähdin. Vähän irrallinen, juurtumaton, itsenäinen ja itseä etsinyt. Tärkeintä on se, että tunsin tehneeni juuri oikean valinnan, sillä oikeastaan aloin kasvaa kunnolla vasta kun erosimme, kun rikoin kaavat ja sellaisen turvallisen tulevaisuuden skenaarion. Oikeastaan vasta sen jälkeen minusta on tullut syvemmin minä. Mutta mikä parasta, silti edelleen on elämässäni tuo ihana ihminen, jota saan kutsua ystäväkseni.
Mekko: H&M / Nilkkkurit: Aldo / Kaulakoru: Pernille Corydon / Korvakorut: Dyrberg/Kern
