Vuosi sitten kirjoitin lapsettomuudesta, tai pikemmin hedelmällisyyden rajallisuudesta ja erityisesti sen tiedostamisesta. Tuntuu hurjalle, että noista sanoista on kulunut jo 12 kuukautta, vaikka oikeasti aika tuntuu vain murto-osalle siitä. Ja hullua on sekin, että muutaman kuukauden päästä täytän 36.
Tuolloin kerroin kuinka ihan viime vuosina tietoisuus omasta hedelmällisyydestä, tai pikemminkin sen katoavaisuudesta on vaivannut mieltä, saanut kyseenalaistamaan omia aikaisempia ajatuksia ja ennen kaikkea miettimään elämää kauas eteenpäin. Viime vuoden tavoitteeni olikin selkeyttää ajatuksia. Mutta miten onnistuin siinä?
Ensi ajatellen huonosti, mutta kun tarkemmin ajattelee, ehkä mieli onkin matkan varrella prosessoinut asiaa eteenpäin. Tai oikeastaan olen kyennyt palauttamaan nurkkaan ajautuneita ajatuksia takaisin oman elämäni perusasioihin ja -ajatuksiin, joskaan en silti voi vielä sanoa, että mieli olisi kirkas.
Aito halu vai mahdollisuuden menettämisen pelko?
Vuoden aikana olen ymmärtänyt eron halun ja menettämisen pelon välillä. Olen pelännyt sitä, etten voi itse valita. Että luonto tekee päätöksen puolestani ja jos en toimi pian, mahdollisuus valita koko elämääni osin uudelleen määrittävä suunta katoaa. Tähän asti valinnoissa on aina ollut turvallinen takaportti siihen, että aina voi valita toisin. Tässä ei voi.
On kai inhimillistä, että deadlinet saavat meidät reagoimaan ja alen viimeiset hetket ostamaan kaikkea, mitä emme tarvitse, ihan vain, koska mahdollisuus umpeutuu. Rajallisuus saattaa herättää paitsijäämisen pelkoa, mutta se ei ole viite todellisesta halusta tai tarpeesta. Jotain sellaista ehkä on itsellä käynyt, sillä vaikka olenkin ajatellut asiaa tuskallisen paljon, pyörittänyt monenlaisia näkökulmia ja tiedostanut valintojen vaikutukset, se ei ole saanut itseä pohjimmiltaan haluamaan. Olen ehkä pikemminkin halunnut haluta, se tekisi asiasta jotenkin suoraviivaisempaa.
Haluaminen taas, se on mielestäni avain. Kasvettuani itse tietäen ja tuntien sen, ettei toinen vanhempi ole minua halunnut, olen pitänyt tiukasti kiinni ajatuksesta, että jokaisella syntyvällä lapsella on oikeus syntyä haluttuna. Toki lapsia syntyy monenlaisissa olosuhteissa ja haluun sekä rakkauteen kasvetaan, mutta jos teen tietoisen valinnan, en voi tehdä valintaa puolesta tuntematta halua mahdollista lasta ja vanhemmuutta kohtaan. Ja kun tässä puhun lapsen saamisesta, ymmärrän täysin, ettei se silti välttämättä toteutuisi. Tarkoitan pikemminkin yrittämistä, ja mietinkin tässä siis sellaista asiaa, jonka suhteen kehoni tai kumppanini keho saattaa itse asiassa olla tehnyt jo valinnan.
Olen vuoden aikana ymmärtänyt, että eräpäivän paine on ensisijaisesti se, joka tekee olon epävarmaksi ja saa kyseenalaistamaan kaiken tähän asti ajatellun. Tuntuu hurjalta lukita valintaa, joka vaikuttaa koko loppuelämään, vaikka en välttämättä vielä ole edes elämäni puolivälissä. En voi olla ajattelematta elämää pitkälle eteenpäin, niin pitkälle, etten sitä osaa edes realistisesti kuvitella. Näen vain mielessäni lööpit yksinäisistä vanhuksista ja koteihinsa unohtuneista ikäihmisistä. Kun keho alkaa hiipumaan ja arkiset elämykset on koettu, tuntuuko silloin siltä, että palanen puuttuu ja viimeiset vuosikymmenet yksinäisiltä? Kadunko, etten koskaan yrittänyt? Toki lapset eivät takaa hyvää vanhuutta tai sitä, että kukaan kävisi luona, muistaisi tai edes välittäisi. Ja enhän välttämättä edes elä vanhaksi.
Kehityn koko ajan, haastan omaa ajatteluani ja olen vuosien saatossa kasvanut valtavasti. Mietin, kasvanko seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana pisteeseen, jossa vanhemmuus tuntuisikin luontevalle? Asialle, jonka haluaisin kokea ja johon kokisin, että itsellä olisi jotain annettavaa? Haluankin tietää, että ainakin olen ajatellut asiaa kunnolla ja yrittänyt löytää sisältäni syyn valintoihin tunteen muodossa.
Ympäristön vaikutus vai sisäsyntyinen ominaisuus?
Ymmärrän, etten voi tehdä nyt valintaa sen pohjalta, että ehkä joskus haluan sitä, mistä nyt luovun. On pakko toimia sen mukaan, mitä nyt parhaalla tiedolla tunnen ja ajattelen. Ja tähänastisen elämäni kokemuksella ajatus vanhemmuudesta ei tunnu omalta. Voisin tietenkin kuvitella itseni siihen skenaarioon, kuten moneen muuhunkin, mutten tunne halua sitä vaihtoehtoa kohtaan. Ihailen kahden aikuisen ja lasten tasapainoisilta vaikuttavia perheitä, mutta samalla en saa itseäni sopimaan siihen kuvaan. Sen ehkä pitäisi kertoa oleellinen, mutta toisaalta uskon, että elämänkokemus muuttaa meitä ja mielellä on mahdollisuus muuttua uuden tiedon ja kokemusten äärellä. Pelkäänkin kai sitä, etten osaa nyt ajatella jotain, minkä huomaan vasta juuri sen verran myöhemmin, että aika on ajanut ohi.
Edelleen välillä mietin, miten suhtautuisin jos olisin elänyt toisenlaisen lapsuuden ja ylipäätään saanut erilaisen mallin perhe-elämään. Tai jos olisin ollut lapsi lapsena ja voinut kokeilla rajoja teini-ikäisenä ja kantanut vastuuta vähemmän niin, etten kompensoisi sitä nyt voimakkaalla riippumattomuuden tarpeella. Tai jos joku kumppaneistani olisi joskus toivonut lasta kanssani, miten se olisi haastanut ajatteluani ja avannut tietä ajatuksen kasvuun itsessä? Ikään kuin olisi pakottanut ajattelemaan asiaa vaihtoehtona jo aiemmin.
En tietenkään voi vierittää vastuuta ulkoisille tekijöille, nehän vain ovat, mutta ymmärrän ja haastan niiden vaikutusta koko ajan paremmin. Toisaalta taas, enhän ole liioin itsekään tehnyt valintoja vanhemmuuden puolesta elämäni aikana, joten ehkä se onkin vain syvälle juurtunut palanen minua, luonnettani ja rakennettani, enhän ole koskaan nähnyt itseä perheellisenä. Tuskin on sattumaa, että jokainen kumppanini on halunnut elää lapsettomana, että olen mieltynyt alitajuisesti sen kaltaiseen itsenäisyyteen.
Jos siis yhtäkkiä löytäisinkin sisältäni halun, tarkoittaisi se käytännössä suhteen päättymistä, uuden etsintää ja ennen kaikkea sen tekemistä määrittäen toivotut ominaisuusprioriteetit uudelleen. Ihastuisinko edes sellaiseen ihmiseen? Tai ajatella, nostaisin toiveen vanhemmuudesta tärkeimmäksi kriteeriksi, pariutuisin sitä ajatusta tukevan ihmisen kanssa, enkä sitten lopulta voisikaan saada lasta. Ajatusketju on melko pitkälle viety, ja sellaisiin muutoksiin ryhtyminen vaatisi sen yhden oleellisen tekijän, halun.
Mahdollisuus tunnustella asiaa rauhassa
Ennen kolmea kymppiä muistan kuulleeni lukemattomia kertoja tutuilta ja tuntemattomilta, kuinka vielä joku päivä tulen haluamaan lapsia. Viimeisen kymmenyksen jälkeen enää kukaan ei ole sitä toistanut, ja se on tuntunut hyvälle, vapauttavalle. Se on väistänyt uhmaa ja antanut tilaa tarkastella asiaa rauhassa. Toki vastapainona media on nostanut asiaa viime aikoina voimakkaasti esille (vai olenko vain vasta nyt kiinnittänyt asiaan huomiota?), mutta melko yksiulotteisesti.
Muutama vuosi sitten äitini totesi hyväksyneensä sen, etten tule saamaan omia lapsia. Ne olivat itselle tärkeät sanat, mutta myös kipeät. Olin pitkään kokenut painetta siitä, etten voi tarjota äidilleni jotain sellaista, jota hän kovasti toivoisi. Valitsemalla lapsettomuuden vien samalla häneltä kokonaan mahdollisuuden isovanhemmuuteen, ja koen, että hän sekä ansaitsisi kokemuksen, että olisi siinä maailman paras. Sen tiedostaminen todella sattuu syvälle. Mutta ymmärrän, etten voi tehdä valintaa myöskään toisen ihmisen takia. Tuo kohtaaminen joka tapauksessa oli tärkeä ja tarjosi itselle vielä paineettomampaa tilaa tarkastella omia tuntoja. Huomaisin myös sen, miten tärkeää oli, että puhuin asiasta. Se antoi mahdollisuuden hänelle omaan asian ja tulevaisuuden skenaarion prosessointiin. Puhumisella tapaa olla ihmeellinen vaikutus.
Olenkin kokenut tärkeäksi, että olen saanut viime vuosina tunnustella asiaa ilman lähiympäristön painetta, mutta valitettavasti vapautta asian prosessointiin ilman biologista painetta ei ole, ainakaan vielä. Koska tyypillisesti haluan tehdä isot päätökset kaikella mahdollisella tiedolla, on vaikeaa hyväksyä sitä, että joudun tekemään päätöksen vaillinaisin tiedoin ja keskeneräisellä kasvuprosessilla.
Todennäköisesti lapseton
Pystyn perustelemaan asiaa moneen suuntaan ja tarkastelemaan sitä hyvinkin järkiperäisesti, mutta erilaisten argumentaatioiden äärellä saatan helposti unohtaa sen oleellisen pienen kysymyksen; miltä asia minusta aidosti tuntuu. Lisäksi olen yrittänyt palauttaa aiheeseen perspektiiviä. Vaikka valinta on ihmiselämän suurimpia, oma elämäni on oikeastaan melko merkityksetön palanen suurta historiaa ja kaikkeutta. Se, saanko lapsia vai en, on lopulta vähäpätöisyyden huipentuma ja todennäköisesti isossa kuvassa parempi, jos niin ei käy. Saattaa kuulostaa karulle, mutta itseä ajatus pikemminkin helpottaa. Lapsettomuus ehkäpä vapauttaa aikaa kollektiivisesti hyödyllisemmille asioille. Voinhan antaa aikaani muiden lapsille tai ohjata elämääni avustustyöhön tai muuhun muuttuvan maailman tarpeeseen.
Olenkin kallistunut ajattelemaan, että on melko todennäköistä, etten koskaan saa omia lapsia. En kuitenkaan voi vielä sanoa, että se olisi ehdottomasti niinkään. Seuraavat vuodet ja edelleen jatkuva tiivis ajatustyö voivat muuttaa ajatteluani ja ehkä sitten ei olekaan vielä liian myöhäistä. Tai sitten sattuu täysin suunnittelematon raskaus, josta ei haluakaan luopua ja uuteen rooliin kasvaa. Ensin mainittu on kuitenkin tähän asti kertyneellä tiedolla se todennäköisin vaihtoehto, mutta toki toivon, että aikaa työstää ajatuksia olisi enemmän, sillä en koe olevani ihan vielä valmis lukitsemaan vaihtoehtoa.
Farkut on Very Nicen (bootcut-malli), saatu blogin kautta.
