Matka saaren toiselta laidalta Sansibarin kaupunkialueelle, Zanzibar Cityyn ja sen historialliseen sydämeen Stown Towniin kestää liki tunnin. On hyvä, että matkaan on lähdetty ajoissa, sillä mitä lähemmäs saaren historiallista sydäntä päästään, sitä kapeammiksi ja sokkeloisemmiksi tiet käyvät ja reitti perille vaatii taksilta kylmäävän kapeisiin väleihin pujahtelua.
Ei voi olla tunnistamatta, milloin saavutaan Stone Towniin. Tuntuu kuin ottaisi ajassa hyppäyksen taaksepäin. Swahili-kultturia, arabialaistyylisiä kivitaloja ja Intiasta inspiroituneita yksityiskohtia. Kapeakujainen ja tiivis vanhakaupunki, joka kuuluu UNESCOn maailmanperintöluetteloon ja on säilynyt viimeiset parisataa vuotta ulkoisesti liki ennallaan. Saaren kulttuurillinen keskus levittyy syvän turkoosina lainehtivan Intian Valtameren rantaviivalle ja näitä rosoisia, mutta idyllisiä katuja kulkiessa melkein unohtaa kaupungin kipeän historian.
Historiaa Stone Townille todella on kertynyt. Nimikin jo viittaa siihen. Kaupungin sanotaan olevan yhtä vanha kuin ensimmäiset tarinat trooppisesta Sansibarin saaresta, mitä se sitten tarkoittaakaan. Asukkaita saarelle alkoi saapua arvioiden mukaan noin 4 000 vuotta sitten.
Toritunnelmaa Stone Townissa
Aloitan kierrokseni torilta. Oppaani, paikallinen yliopisto-opiskelija pujahtaa kojujen keskelle hallimaiseen tilaan. Lukuisia erilaisia banaaneja, runsaita röykkiöitä hedelmiä, saaren kuuluisia mausteita ja tuoksujen sekä äänien sekamelskaa. Puristan laukkuani rintaani vasten ja yritän pysyä perässä, opas viittoo sinne ja tänne, hymyilee ja jatkaa matkaa. Yritän ymmärtää vahvasti murrettua englantia ja kun en ymmärrä, tyydyn nyökytellen hymyilemään.
Seuraavassa hallissa nenään vyöryy paksu lämmön marinoima kalan tuoksu. Kivisissä syvennyksissä ladotaan eksoottisia mereneläviä pinoiksi, pilkotaan ja perataan. Oikealla puolella haita leikataan palasiksi ja toisaalla mustekalojen lonkerot heitellään tottuneesti ämpäriin. Pidätän hengitystäni minkä pystyn, ja olen tyytyväinen kun lopulta pääsemme ulos.
Ilma on kuuma. Oppaan otsa valuu pieninä puroina ja oma hellemekkoni liimautuu ihoa vasten. Stone Townissa koko Sansibarin tapaan näkyy muuta Tansaniaa vahvemmin islaminusko. Siksi olen varmistanut jo etukäteen, että vaalea kevyt mekkoni sopii näille kujille.
Orjakaupan keskus
Kurkin uteliaana kojuihin ja pysähdyn katselemaan massiivisia ovia, koristeellisia ikkunaluukkuja ja muita rakennusten näyttäviä yksityiskohtia. Annan katseen vaeltaa siroille parvekkeille ja sisäänkäyntien karmeihin kaiverrettuihin eläinkuvioihin. Mutta Stone Townissa tuntuisi väärältä unohtua pelkästään sieviin yksityiskohtiin. Muistutuksena menneestä astun sisään vanhalle orjakauppa-alueelle, joka nykyään toimii museona ja muistutuksena menneestä.
Stona Townin orjamarkkinat olivat maailman viimeisimpiä suljettuja laillisia ihmiskauppapaikkoja. Se lopetti toimintansa Britannian hallituksen paineesta vuonna 1873, mutta opas mainitsee, että viitettä on siihen, että kauppaa käytiin vielä salassa sen jälkeen. Sansibarin sijainti on ollut otollinen kaupankäynnille, Stone Townista aukeaa meritie moneen suuntaan. Aikoinaan Sansibar olikin tunnettu kahdesta myyntivaltistaan, mausteista ja orjista. Orjakaupan loppuminen olikin kolaus alueen taloudelle. Orjia rahdattiin satamasta mantereille, eivätkä kaikki suinkaan selvinneet hengissä merimatkoista ja ahtaissa oloissa velloneista taudeista.
Laskeudun kivirakkennuksen valottomaan kellariin, jonne on louhittu kaksi matalaa huonetta. Sanotaan, että niissä oli tarkoitus säilöä orjia, toiseen miehet ja toiseen naiset. 70 ihmistä pikkuista kohti. Opas kuitenkin toteaa, ettei niitä koskaan otettu käyttöön. Orjakauppa lakkautettiin niiden valmistumisen aikoihin ja osa lähteistä viittaa, että orjia pidettiin näitä kivikopperoita paremmissa oloissa. Joka tapauksessa, ei tarvitse omata mielikuvitusta visualisoidessaan orjakaupan epäinhimillisyyttä.
Istun anglikaanisen katedraalin puisilla penkeillä ja sulattelen kuultua ja nähtyä. Pieni tuuletin vierellä estää sulamasta kuumuudessa. Opas osoittaa vaatimatonta puista ristiä kirkon seinällä. Risti on valmistettu puusta, joka kasvoi kohdasta, mihin David Livingstonen sydän haudattiin. Keho kuljetettiin Britanniaan, mutta sydän jäi Afrikkaan. Vierailu saa vaitonaiseksi, mutta osin se on myös lämmön aikaansaannosta.
Freddie Mercuryn lapsuudenkoti
Joillekin Sansibarista tulee ensimmäisenä mieleen upeat hiekkarannat, toisille orjakauppa ja joillekin Freddie Mercury. Jälkimmäinen pieni historian palanen taitaa olla se, jota paikalliset mieluusti tuovat esiin, ainakin mieluummin kuin orjakauppaa.
Seisomme vaatimattoman talon edessä. Opas kysyy, olenko koskaan kuullut sellaisesta bändistä kuin Queen. Se on kovin kuuluisa, hän tarkentaa. Talon ohittaisi muuten samankaltaisten rivistössä, mutta sen Mercuryn nimeä kantava tumma plakaatti tuskin jää huomaamatta. Tässä talossa hän asui ensimmäiset vuotensa. Halutko ottaa kuvan? Opas kysyy, ensimmäisen kerran koko kierroksemme aikana. Ei, juuri tällä kertaa en halua. Tämä henkilöhistorian palanen kiinnostaa, mutta talo itsessään ei tarjoa digipilveen ikuistettavaa estetiikkaa.
Sen sijaan pyydän päästä meren äärelle. Puikkelehdimme paikallisia turkkilaishenkisiä kaupunkikylpylöitä sisältävän kadun läpi ja poikkeamme käsitöitä esittelevien putiikkien ohi. Niissä roikkuu monivärisiä kankaita, joista useisiin on kirjailtu tekstejä. Niillä naisten on ollut tapana viestiä niin siviilisäädystään kuin tunnetiloistaan. Hieron kaupat torkkupeitosta ja sullon sen korikassiini kotiin viemisiksi.
Mieleni piristyy kun näen meren. Tälläkin puolen saarta se on syvän sinivihreä, sellainen unenomaisen kirkas ja kuulas. Kuljemme Forodhanin vehreän puutarhamaisen puiston läpi. Pimeän laskiessa se herää eloon ja alueella järjestetään iltamarkkinoita, opas kertoo. Oma katseeni on kuitenkin jo horisontissa. Värikkäät vesitaksit ja kalastusveneet seilaavat Intian Valtamerta ja tarjoavat näkymiä mereltä käsin niin Stone Towniin kuin Sansibarin rannikolle. Näiltä paikkeilta astumme tänään veneeseen kahdesti, ensin Prison Islandille ja myöhemmin auringonlaskuun kantavalle illallisristeilylle.
Prison Islandin jättikilpikonnat
Iltapäivällä riisumme kengät ja astumme Stone Townin kuumalle vaalealle hiekalle, sille samalle, joka tuntuu värittävän ääriviivat koko saaren ympäri. Neuvottelemme venematkan hinnan lennosta ja kahlaamme pitkulaiseen puuveneeseen, joka vie meidät Prison Islandille.
Prison Island, tai alkuperäiseltä nimeltään Changuu, on pikkuinen saari reilun viiden kilometrin päässä Stone Townista. Jo kaukaa voi nähdä, kuinka matalaa vesi sen edustalla on, ja kuinka pitkälle hieno hiekka kantaa. Puhekielisen nimensä saari on nimensä mukaisesti saanut sinne rakennetusta vankilasta, jota ei kuitenkaan koskaan otettu käyttöön. Sen sijaan siellä on brittivallan aikana toiminut sairaala. Myöhemmin siitä tuli lomakohde ja nähtävyys, ensin paikallisille ja myöhemmin turisteille. Nykyään se on erityisen tunnettu lukuisista jättikilpikonnistaan.
Prison Islandille tehdään paljon opastettuja retkiä, mutta edullisempaa ja enemmän omaa aikataulua mukailevampaa on ottaa vain edestakainen kuljetus ja maksaa pääsymaksu saarella. Jos siis saarelle haluaa. En ole ihan varma, kannattaako se.
Suhtaudun varauksella kaikkiin nähtävyyksiin, joissa vetonaulana on eläin. Niinpä tein taustatyötä. Googlasin ja kyselin hollantilaiselta majatalonpitäjältämme ennakkoon, mikä on paikan tausta ja maine, ja ennen kaikkea, miten eläimet voivat. Sen pohjalta uskalsin poiketa Prison Islandilla, jonne on tehty oma jättikilpikonnien suojelualue, jota valvoo ja ylläpitää siihen erikseen perustettu säätiö. Lähtötilanne ei siis suinkaan ole ollut uteliaiden turistien viihdyttäminen, vaan mahdollisuus elvyttää kilpikonnakantaa. Jättikilpikonnat ovat aikoinaan kulkeutuneet ihmisten toimesta Seychelleiltä Sansibarille, ja myös ihmisten toimesta ne ovat huvenneet. Alunalkaen kilpikonnia tuotiin alueelle lahjaksi ja ylellisiksi herkuksi, sittemmin niitä alettiin varastamaan syötäväksi ja lemmikeiksi. Viime vuosikymmenien aikana kilpikonnakanta hupenikin radikaalisti, joten ne päätettiin koota yhteen ja siirtää Changuun saarelle, jossa niitä voitiin valvoa. Sittemmin niiden määrä on kasvanut, ja nykyään saarella asustelee peräti parisataa kilpikonnaa, joista vanhimman iäksi on arvioitu pitkälle päälle 190 vuotta.
On häkellyttävää kävellä kivitettyä polkua, jossa samanaikaisesti vaivalloisesti eteenpäin taapertaa valtavia kilpikonnia ja pötköttää lähes pikkuisen sohvani kokoisia otuksia – suurimmat painavat lähes 250 kiloa. Maakilpikonnilla on tilaa, vesilammikoita ja ruokaa. Ristiriitaisiin tunnelmiin jättää kanssaturistit, enkä ole varma, haluanko itse aktiivisesti ohjata kävijävirtaa saarelle, vaikka se toki tuo tuloja ylläpitämään kilpikonnien elinoloja. Kaikille ei tunnu merkitsevän tilan ja luonnonmukaisuuden tarjoaminen eläimille. Jo lyhyessä ajassa näki valokuvien perässä merkityiltä reiteiltä poikkeavia, kilpikonnia koskettelevia, rapsuttelevia ja ylipäätään sellaisia valintoja tekeviä, mikä ei mielestäni anna hitaalle eläimelle tilaa ja oikeutta koskemattomuuteen.
Mutta ei käy kieltäminen, miten vaikuttava näky suuren kuoren kanssa hitaasti kömpivä kilpikonna on. Tai miten hengästyttävän kaunis Prison Islandin rantaviiva on. Toisaalta niitä, upeita rantoja, on Sansibarissa enemmän kuin vajaassa viikossa ehtii kokea.
Illallinen Intian Valtamerellä
Stone Townin alueella ehtii yhdessä päivässä kokea paljon, mutta jos olisin itse reitittänyt matkan, olisin ehdottomasti ottanut yön tai kaksi Stone Towniin ja matkannut myös lautalla parin tunnin matkan Dar es Salaamiin päivämatkalle. Koettavaa nimittäin riittäisi kaupunkialueillakin, mutta onneksi oli edes kokonainen päivä aamusta iltaan. Ja millaiseen elämykseen se huipentuikaan!
Viehättävän Tembo-hotellin rannassa kelluu vanha puinen purjevene, jonka keulasta kantautuva lempeä musiikki saattelee matkaan noustessa. Tämä, vain meille varattu vene tarjoilee illallisen Intian Valtamerellä, samalla Sansibarin rannikkoa kaarrellen ja auringonlaskuun purjehtien.
Kapuan veneen katolle, saan käteeni lasin viiniä ja kaivattu lempeä tuuli tuntuu ihanalta kuumuuden koettelemalla iholla. Tuntuu melkein epätodelliselta olla siinä, katsella olemattoman laidan yli kuinka punaruskea vene viistää petroolin väristä vettä. Musiikki soi, ja kun suuri purje avautuu, on valossa jo selkeästi aistittavissa taittuminen iltaan. Ja täällä, lähellä päiväntasaajaa, päivä vaihtuu illaksi huimalla vauhdilla.
Syömme värikkäälle liinalle katettuja paikallisia herkkuja ja hedelmiä. Vähän lisää viiniä ja muutama kappale. Hakuna matata. Oranssiksi värjäytyvä horisontti ja hetkessä päälle laskeutuva pimeys. Tähän on hyvä päättää retki Stone Towniin, Sansibarin ehdottomasti tärkeimpään ja mielestäni kiinnostavimpaan alueeseen.
