Maanantaina oli viimeinen työpäivä. Kun tuona iltapäivänä tulin kotiin ei mennyt puoltakaan tuntia, että nukahdin.
Yhtäkkiä tuntui kuin joku olisi vetänyt töpselin irti. Seuraavana yönä nukuin todella pitkästä aikaa pitkät yöunet ilman heräilyä, mutta se ei tuonut pirteyttä. Sellainen kummallinen voimattomuuden tunne on hallinnut siitä asti ja olen torkahdellut pitkin päiviä ja katsonut Netflixiä olematta aina edes ihan kartalla siitä, mitä katson. Tänään suuri saavutus oli käydä ulkona kahvilla, mutta kun palasin, nukahdin taas.
Ehkä yhden suuren etapin tullessa päätökseen mieli antoi keholle sanattoman lupauksen alkaa maksaa takaisin kertynyttä univelkaa ja rikkonaisia öitä. Jossain syvällä mieli yrittää muistuttaa, että nyt pitäisi nauttia näistä vähiin käyvistä kesäpäivistä, mutta tukahdutan ajatuksen tyynyllä. Oikeasti nyt on lupa levätä, eiköhän keho tiedä mitä se tarvitsee juuri nyt. Ja kehoni huutaa hiljaisuutta ja lepoa. Sitä, ettei tarvitse lähteä minnekään, ettei tarvitse laittaa herätyskelloa soimaan ja sitä, että voin nukkua vaikka kello kolmelta iltapäivällä jos siltä tuntuu. Kyllä se rytmi vielä ryhdistyy, mutta sen ei tarvitse tapahtua heti.
En siis vielä osaa sanoa miltä muutos tuntuu, vaikka muutama on sitä jo ehtinyt kysyä. Vielä ei tunnu miltään, oikeastaan en ole oikein jaksanut edes ajatella. Sitä paitsi, tässähän kulunut vain pari päivää, sehän on tavallaan viikonloppuun verrattavissa oleva aika. Ehkä sitten tuntuu enemmän joltain kun muutos alkaa näkyä konkreettisemmin arjessa, väsymys on nukuttu alta ja mieli alkaa käymään tutuilla ajatuskierroksillaan.
Hetkittäin sängyssä maatessa maistelen tietoa siitä, että yksi iso etappi on saavutettu. Hitsit, monen kuukauden valmisteluiden ja muutoksen prosessoinnin päätepiste ei enää odota jossain tulevaisuudessa vaan se on tässä ja nyt. Vaikka en vielä varsinaisesti elä uutta arkea, olen jo astunut siihen. Uusi seikkailu on aluillaan ja silloin tällöin pilkahtaa pieni jännityksen ja odotuksen kupla, joka ennen suureksi pääsyä hautautuu jonkin sopivan viihteellisen, mutta mitäänsanomattoman Netflix-sarjan alkutunnareiden ääneen. Sellaisen, jonka äärelle voi nukahtaa menettämättä juonellisesti yhtään mitään.
Tiedän, että ensi viikolla on edessä jo tosi paljon valmisteluita. Vakuutus- ja pankkiasioita, kuvauksia, nettisivuja ja sen sellaista, sopimuksia, tarjouksia ja uusien ohjelmien opettelua. Mutta ei hyödytä yhtään mitään miettiä sitä kaikkea jo nyt. Oikeastaan parasta, mitä voin itselleni juuri nyt antaa on sopiva tylsyys ja tekemättömyys, ihan vain tässä hetkessä olo ja voimien kerääminen seuraaviin askeleisiin. Tärkeintä on, että olen päässyt jo näin pitkälle, tehnyt sen suurimman asian, eli ottanut konkreettisen askeleen uuteen, muu asettuu paikoilleen asia kerrallaan.
